Pekka Isaksson
Alkukesän huippuhetkiä kävelypässin elämässä oli tietysti nelipäiväinen kävely Tampereelta Hämeenlinnaan mukavassa pässiseurassa. Sen jälkeen en ole kävellyt yhtä tiiviisti, sillä aikani ovat vieneet monenmoiset muut puuhat. Niistä mieluisimpia ovat olleet soutaminen läheisellä Hiidenvuolteella, pienet puutarhatyöt ja lukeminen.
En ole koskaan ollut kesälomalukija, jonka kirjapino kasvaisi tai laadultaan kevenisi kesän tullen. Luen tasaisesti ympäri vuoden, mutta sen verran olen antanut periksi kesälukemiselle, että joka kesä pyrin lukemaan muutaman lukematta jääneen kirjan, jotka ovat kiinnittäneet huomiotani. Tänä kesänä sellainen kirja on ollut ruotsalaisen Anders Rydellin Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana. (Gummerus, 2016). Se olisi pitänyt lukea jo aikaisemmin, mutta kaikkeen ei eläkeläinen ehdi.
Kirjan nimi kertoo kirjasta oleellisen. Me kaikki tunnemme kuvat 1930-luvun kirjarovioista, joihin natsit syytivät vihaamansa kirjat, erityisesti juutalaisten, kommunistien, liberaalien ja muiden vihollistensa ja inhokkiensa kirjoittamat kirjat.
Mustavalkoisten kuvien ikuistamat roviot eivät olleet satunnaisia ja yksittäisiä. Ne myös saattavat antaa vääristyneen kuvan natsien kulttuuripolitiikasta. Rovioita eivät sytyttäneet barbaarit, raakalaiset. Rovioita seurasi suunnitelmallinen ja laajamittainen julkisten ja yksityisten kirjastojen ryöstäminen ja tuhoaminen kaikkialla, mihin natsi-Saksan valloitusretket ulottuivat. Sen saaliiksi joutui miljoonia ja kymmeniä miljoonia kirjoja, jotka ryöstettiin kirjastoistaan, kuljetettiin yleensä Saksaan tai Itävaltaan natsien tutkimuslaitoksiin tai varastoihin. Osa kirjoista tuhottiin paikan päällä. Aivan sodan loppuun jatkuneita operaatioita johtivat natsien pääideologi Alfred Rosenberg ja SS:n johtaja Heinrich Himmler.
Monet kirja- ja ihmisrovioiden keskellä eläneet juutalaiset intellektuellit kysyivät ja murehtivat vielä keskitysleireihin joutuessaan, kuinka kaksi silloisen Euroopan merkittävää kulttuurikansaa, saksalaiset ja juutalaiset, joutui tällaisen tragedian osapuoliksi. Olivathan ne molemmat kirjan ja kirjojen kansoja. Tätä sopii kysyä yhä.
Rydell vastaa tähän kysymykseen. Tavoitteena oli ensinnäkin hankkia välineitä juutalaisten, kommunistien ja muiden vihollisten uskonnon, elämän ja maailmankuvan tutkimiseen, jotta heitä vastaan voitaisiin taistella myös ideologisesti. Ryöstettyjä kirjoja luovutettiin jo toimiville tutkimuslaitoksille ja varastoitiin perustettaville tutkimuslaitoksille, joissa tultaisiin tutkimaan juutalaisia, slaaveja, kommunisteja, vapaamuurareita jne.
Toinen tavoite oli välittömämpi. Kirjojen ryöstämisen ja tuhoamisen arveltiin olevan hyvä väline vihollisina ja vastustajina pidettyjen yhteisöjen ja ihmisten identiteetin murtamisessa. Se voitiin parhaiten tehdä tuhoamalla heidän kulttuurinen muistinsa, jota kirjat ja kirjastot kantavat ja välittävät myös sukupolvilta toisille. Samalla voidaan tuhota heidän muistonsa, siis muiden tieto heidän olemassaolostaan sellaisena kuin he itse ovat sen käsittäneet ja halunneet muille esittää. Natseille ei riittänyt ihmisten fyysinen tuhoaminen, vaan oli tuhottava myös jäljet heidän historiastaan. Suunnitelma oli hirvittävä, kirjoittaa Rydell. Siitä on helppo olla yhtä mieltä.
Toinen tämän kesän, tai oikeastaan jo loppukevään, lukukokemus on ollut Janne Saarikiven kirja Suomen kieli ja mieli (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2018). Kirjassa Saarikivi miettii ja panee lukijansakin pohtimaan, kuinka kieli on rakentanut ja rakentaa suomalalaisuutta. Kirjaa on jo käsitelty Kirjeitä mummolassa -blogissa Pirkko Helanderin kirjoittamassa hienossa tekstissä Pohdintaa äidinkielestä ja lukemisesta sekä siihen kirjoitetuissa kommenteissa (Seija Viitanen, Topi Berg ja Aili Pollari).
Olen ajatellut, että suomen kieli kestää. Kielet taipuvat, mutta eivät taitu, jos niiden puhujia ja kirjoittajia on riittävästi. Olen arvellut, että suomen kielellä näin on: yli viisi miljoonaa puhujaa ja miltei yhtä paljon lukijoita. Suomenkielisiä tekstejä julkaistaan väkilukuun nähden paljon – ja toivottavasti myös luetaan. Ehkä olemme sanan ja kirjan väkeä, sellainen kansa jonka Elias Lönnrot Kalevalan kokoajana ja Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen kirjoittajana meidän toivoi olevan. Ehkä olemme Väinämöisen, Antero Vipusen alias Anteereuksen ja Jukolan Eeron sukua. Toisinaan kyllä epäilyttää vanhenevaa setämiestä epäilyttää.
Ja tuntuu epäilyttävän myös Saarikiveä. Hän tosin kertoo hyvin valaisevasti ja luvuilla sanomaansa perustellen, kuinka paljon suomeksi julkaistaan kirjoja. Samalla hän kuitenkin esittää pelottavan tulevaisuudenkuvan suomen kielen rappeutumisesta englannin ylivallan alle. Englanti on jo saanut sekä arkisessa kielenkäytössä että erityisesti korkeimmassa opetuksessa aivan kohtuuttoman merkittävän aseman. Kielitieteilijä kirjoittaa karusti, että jos vielä nöyremmin alistumme englannille, meidän olemassaolomme tapa muuttuu.
Sekä Rydellin että Saarikiven kirjat kertovat, että kirjoitettu sana on ihmisille ja kulttuureille tärkeä. Tekstit, olivatpa ne romaaneja, tietokirjoja, lehtiä tai mitä muuta tahansa, ovat me. Tämä ei muutu tietokonemaailmassa. Toivottavasti sen leinoilla, lönnroteilla, kivillä ja canthteilla on edeltäjiensä ymmärrys, tahto ja taito kirjoittaa suomeksi.
Kirjoista ja sanoista on pidettävä huoli aivan samalla tavalla kuin me pidämme huolta myös omasta fyysisestä kunnostamme. Kävelkää siis, hyvät ihmiset, ja välillä lukekaa.