Pekka Isaksson
Eilinen blogikirjoitus kävelypässien kesäretkestä Tampereelta Hämeenlinnaan alkoi maininnalla suomalaisten ylijumalasta Ukosta. Jotta linja olisi suora kuin Otto Wilhelmovitsh Kuusisen viitoittama tie, jota pässit eivät siis kulje, pysytään jumalissa ja muissa merkkimiehissä. Otetaan esimerkit toisen vanhan sivistyskansan, kreikkalaisten, parista.
Hermes oli kreikkalaisessa mytologiassa alkujaan luonnon ja paimenten jumala. Myöhemmin hän oli jumalten sanansaattaja. Hermestä palvotaan matkustajien, paimenten, kirjallisuuden, runoilijoiden ja urheilijoiden suojelijana sekä jumalten viestinviejänä. Kauppiaat ja varkaatkin pitivät häntä suojelijanaan. Unohdetaan se, mutta muistetaan, että Hermes mainitaan kekseliääksi hepuksi. Sopii siis vaatimattomuudestaan tunnettujen kävelypässienkin suojelijaksi.
Tarinamme kannalta merkittävintä on kuitenkin se, että Hermeksellä oli siivekkäät sandaalit, kultaiset tietenkin. Niillä oli mukava kiitää kuljettamassa jumalten viestejä. Eivät hiertäneet.
Toinen kävelypässien blogiin sopiva kreikkalainen sankarihahmo on Akhilleus, joka äitinsä puolesta oli jumalista alkuperää, merenjumalatar Thetiksen poika. Hänelle povattiin syntymähetkenä väkivaltaista kuolemaa. Siksi Thetis kastoi pojan haavoittumiselta suojelevaan Styks-jokeen. Hän kuitenkin piti poikaa kiinni kantapäästä, joka jäi siis suojaamatta. Troijan sodan aikana Paris sai tietoonsa tämän ja surmasi Akhilleuksen ampumalla nuolen kantapäähän. Sitä ennen Akhilleus teki monia mainittavia urotöitä, joista merkittävimpänä pidettiin Hektorin, toisen uljaan sankarin surmaamista.
Pyydän anteeksi, jos tämä meni vähän väkivaltaiseksi, mutta siihen en ole yhtään syyllinen. Näitä juttuja ovat sepittäneet minua aikaisemmin eläneet ja minua paljon paremmat myyttien sepittäjät.
Kekseliäs lukija on aikaa sitten huomannut, miksi minä näitä Kreikan mytologiaan kuuluvia juttuja kerron. Tietenkin siksi, että ne yhdessä kertovat jalkojen voimasta ja haavoittuvuudesta. Me kävelypässitkin kiitäisimme hemmetinmoista vauhtia kuin kultaisilla sandaaleilla, jos jalkamme – ainakin osalla meistä – eivät olisi herkkiä kaikenlaisilla krempoille, kuten rakoille, krampeille, hiusmurtumille ja niin edelleen. Nuolia meidän ei ole toistaiseksi tarvinnut pelätä.
Tämän voi sanoa tiiviimmin ja maanläheisemmin. Pari päivää ennen retkelle lähtöä mestarikävelijämme Antti lähetti meille muille viestin, jonka lainaan nyt sanatarkkaan teille muillekin opiksi: ”Rohkenen vielä muistuttaa kokemukseni perusteella – ehkä – tärkeimmästä pitkän kävelyn ennakkohuollosta: omien koipien varpaankynsien siistimisestä eli kohtuullisesta, mutta ei liioitellusta leikkaamisesta ja mieluusti myös niiden reunakulmien viilaamisesta.”
Joka tapauksessa jalkavaivoista eivät ilmeisesti ole kärsineet muut kuin minä ja Antti itse. Hänellä se ei johdu huonosta huollosta, vaan vanhasta vammasta, joka nyt oireilee. Minulla taas on herkät koivet, kuten blogikirjoituksia pitempään lukeneet tietävät. Tällä en tahdo millään muotoa verrata itseäni maineikkaiseen heeros A:han. Kunhan kerron, että loppupäivästä alkoivat reidet, jalkapohjat ja varpaanvälit kiukutella. Niinpä heti tämän blogikirjoituksen lopetettuani hoidan jalat vielä toisen kerran: otan jalkakylvyn, tarkistan kynsien pituuden ja reunakulmat sekä rasvaan jalat toistamiseen.
Jaa, mitenkö kävely meni? Hyvin meni, kiitos kysymästä: sulavasti ja varmajalkaisesti noista pienistä krempoista huolimatta. Sää oli mainio, maisema perihämäläinen, jutut entistä parempia ja mieli kevyt kuin valkoinen huivi alistalon akkunalla Einari Vuorelan runossa.
Eikä kilometreissä ja ajassakaan ole moittimista. Kävelimme Lempäälästä Toijalan asemalle noin 19 kilometrin matkan kolmen ja puolen tunnin nettoaikaan. Keskimääräinen kävelynopeus oli siis 5,4 kilometriä tunnissa. Ei huono, kultaisten sandaalien puuttuessa.
Huomenna matka jatkuu Toijalasta Iittalaan. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, teille sopiva matka!