Pekka Isaksson
Aamuisilla kävelylenkeillä saattaa kokea sellaisia taianomaisia hetkiä, joita ei muulloin tavoita. Niin kävi minulle eilen Sukevan Vankilantiellä, jossa lenkkeilin auringon ensimmäisten säteiden kurkistellessa puiden välistä varhaista kulkijaa. Silmä tarttui sykähdyttävään, vangitsevaan näkyyn. Matalassa kuusikossa välkehti isohko, pehmeän auringonvalon muusta näkymästä korostama ja erottama seitti.
Vähitellen silmä erotti useita muita kuusentaimien ja muun kasvillisuuden lomaan kudottuja seittejä. Ne muuttivat muuten hyvin arkisen tienvierusmetsikön sadunomaiseksi. Paljon nuorempana tai vain hivenen vanhempana minun olisi ollut helppo kuvitella se haltijoiden, maahisten ja keijujen kotiseuduksi.
Nytkin mielikuvitus lähti vapaaseen liitoon. Kansantarujen haltijatko siinä olivat kutoneet hopealankaa vankien ja heidän uhriensa suruista, kivuista ja toiveista. Vai olivatko skandinaavisten saagojen kohtalottaret, ihmisten ja jumalten kohtalon lankoja kutovat nornat, jättäneet kotinsa Asgårdissa maailmanpuun juurella ja tulleet kudelmineen hetkeksi meidän kuolevaisten maailmaan. Kenen kohtalon lanka oli kudottu seitiksi, ja kuka nornista oli sen kutonut: Urd, Verdandi vai Skuld?
Seittien ihme ei muutu pienemmäksi, vaikka jättäisimme norna-sisarukset istumaan mahtavan maailmanpuun Yddgrasilin katveeseen ja hyväksyisimme seittien selitykseksi luonnontieteen ja kutojiksi hämähäkit. Mieleen jää silti elämään maaginen näky sitäkin sitkeämpänä, kun se oli paluumatkalla haalistunut kovin laimeaksi. Syynä oli varmaan auringon valon erilainen taittuminen metsikössä – vai oliko sittenkään?