Pekka Isaksson
Kuuma kesä vei miltei jalat alta. Ei aivan kaatanut, mutta eipä haluttanut lähteä kovin pitkille lenkeille, kun lämpötila kipusi viikkokausiksi jo aamuisin lähelle 30 astetta. Muutakin kesäpuuhaa oli ohjelmassa, kuten rannalla loikoilua, lämpimässä järvivedessä uintia ja sen semmoista, josta tällainen luterilaiseen työnarkomaniaan koukuttunut saa pahoja vieroitusoireita.
Varmaan siksi paluu normirytmiin pienine päivälenkkeineen on tuntunut niin hyvältä. Ilo on ollut kaksinkertainen, kun lenkkeihin on voinut yhdistää vaivattomasti luonnossa liikkumisen ja pienimuotoisen sienestyksen. Kesän kuivuus ei vienyt sienisatoa, vaan eräät lajit ovat menestyneet ilmeisesti tavallistakin paremmin. Niin ovat tehneet esimerkiksi tatit, joiden poimiminen – tai ainakin kotiin raijaaminen – on nyt tässä taloudessa kielletty tykkänään.
Kun sienisalaatin tarpeitakin on kuulemma tarpeeksi, on sienestystä pitänyt viime päivinä jarrutella siihen asti, että suppilovahverot valmistuvat. Pienen pieniä nykeröitä jo näkyy siellä täällä. Metsät ainakin ovat aivan mainiot suppilovahveroiden kasvaa.
Olen muuten ollut panevinani merkille, että sienten maanpäällinen elämä on tänä kesänä ollut tavallista lyhempi niin kuin myös monilla puutarhakasveilla. On kuin kaikelle elollisella olisi ollut kiire jatkaa sukua. Paras kukoistus on siksi jäänyt lyhyeksi.
Lempäälä on vallan mainio ympäristö samoiluun ja kaikenlaiseen siihen liittyvään puuhaan. Täällä on lähes 50 kilometriä pitkä Birgitan polku -reitistö. Se tarjoaa aluetta tuntemattomallekin helpon tavan päästä tutustumaan monipuoliseen luontoon. Reitillä on eripituisia ja -tasoisia etappeja, nuotio- ja grillipaikkoja, muutama kota, korsuja, laavuja ja kotuksia. Yöpyäkin voi. Esitteen mukaan joillakin järvillä kannattaa kokeilla kalastamista – itse en ole vielä sitä tehnyt.
Jos Birgitan polku on ollut myönteinen kokemus, niin seudun metsät ovat paikka paikoin vähän hankalampi tuttavuus. Pahinta ei ole metsämaiseman pienipiirteisyys. Kaikki tuppaa lähelle, kun ei juurikaan ole vaaroja tai muita korkeita paikkoja, joista voisi korkealta silmäillä maisemaa ja verrytellä hartioitaan.
Pahinta on se, että metsänpohjat ovat monin paikoin sammaleen peittämien hankalakulkuisten kivikkojen täplittämiä. Semmoiselle kun kävelee, niin jopa saa varoa, ettei kaadu ja kaada marja- tai sienikoppaa. Kyllä pohjoisessakin kivirakkoja on, mutta luontonsa reiluuden ansiosta ne eivät peittele olemassaoloaan. Täällä ne ovat salakavalia. Vastapainoksi on sitten upeita metsiä hämyisine kuusineen ja uljaine mäntyineen ihanista koivuista ja haavoista puhumattakaan.
Kävelkää hyvät ihmiset, myös poluilla ja polkujen vieressä!