Sateiset säät ovat suosineet kävelyn ja veneen kunnostamisen sijasta kolmatta harrastustani, lukemista. Olen viihdyttänyt ja valistanut itseäni todellisen klassikon parissa. Se on Heikki Wariksen Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella vuodelta 1932. Kustannusyhtiö Into on tehnyt todellisen kulttuuriteon julkaistessaan sen ja sen pari vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan tänä vuonna yhtenäisenä uusintapainoksena.
Wariksen tutkimukset kertovat elävästi ja hyvällä yleiskielellä Pitkänsillan pohjoispuolen teollistumis-, väestö- ja sosiaalihistoriasta 1850-luvulta 1900-alkuun. Alueeseen kuuluivat ja kuuluvat edelleen muun muassa Sörnäinen, Kallio, Vallila, Hermanni, Kumpula ja Toukola. 1800-luvun lopulla alue alkoi nopeasti teollistua. Se veti väkeä, erityisesti torpparien, mäkitupalaisten ja loisten poikia ja tyttäriä, laajalta alueelta. Tulijoita oli keskiseltä ja Länsi-Uudeltamaalta ja Hämeestä, mutta muualtakin, esimerkiksi Vaasasta ja sen lähiympäristöstä. Vuonna 1900 Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella asui jo yli 20 000 henkeä.
Waris kertoo laajan tilasto- ja tutkimusaineiston ja osallistuvan havainnoinnin sekä haastattelujen perusteella yksityiskohtaisesti alueen työläisasutuksen synnystä ja kehityksestä, asunto-oloista sekä asukkaiden ikä- ja ammatillisesta rakenteesta, ravitsemuksesta juomatapoja unohtamatta, sairauksista, kuolleisuudesta, yleensä terveydellisistä oloista ja terveyden- ja sairaanhoidosta. Väitöstutkimusta pidettiin aikanaan erittäin onnistuneena, ja uskon sen olevan edelleen sitä muidenkin nykylukijoiden kuin minun mielestäni. Wariksesta tuli suomalaisen sosiaalipolitiikan suuri nimi, vuonna 1948 sosiaalipolitiikan professori vasta perustettuun Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja akateemikko vuonna 1982.
Mitä nykylukija voi saada yli 80 vuotta sitten julkaistusta tutkimuksesta, joka kuvaa aikaa vielä paljon kauempana. Paljon: tunteen, että saa seurata hienoa tutkimustyötä, hyvän yleiskuvan Helsingin teollisuuden ja merkittävän työläisyhteiskunnan syntyvaiheesta sekä lukuisia ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.
Minulle sellainen yksityiskohta on esimerkiksi huoltosuhde, jota Waris käsittelee sanaparilla elättäjät ja elätettävät. Vuonna 1900 Pitkänsillan pohjoispuolella oli kutakin sataa elättäjää eli ansiotyössä olevaa kohden 116 elätettävää: lapsia, perheenäitejä, vanhuksia ja muita sukulaisia. Suurin elätettävien määrä oli Hermannissa ja Toukolassa, jossa se nousi 154:ään. Suurin osa heistä oli tietysti noissa oloissa ja tuona aikana lapsia. Koko Helsingissä elätettävien määrä kutakin 100 elättäjää kohti muuten oli 94.
Nykyään tätä elätettävien määrää sanotaan taloudelliseksi huoltosuhteeksi. Kun se on nykyään suurin piirtein yhtä suuri kuin Pitkänsillan pohjoispuolella vuonna 1900 ja uhkaa siitä vielä jonkin verran nousta, on koko maa eräiden poliitikkojen ja talousviisaiden puheissa suistumassa kaaokseen. Jotenkin Sörnäisissä, Kalliossa, ja jopa Hermannissa ja Toukolassa selvittiin, vaikka nuo alueet, Helsingin kaupunki ja koko maa olivat paljon, paljon köyhempiä kuin nyt.
Hinta oli toki korkea: suuri lapsilauma, ahtaat yhden hengen asunnot ja kehno ja niukka ravinto olivat sananmukaisesti tappava yhdistelmä. Vuonna 1900 kuoli Harjun ja Suruttomain alueella, Kaiun mäellä ja Vallilassa 35,8 prosenttia lapsista eli useampi kuin joka kolmas ennen ensimmäistä ikävuottaan. Vallankumous, myös teollinen vallankumous ja myös Suomessa, söi lapsensa.
Yleisemmällä tasolla minusta on tärkeä Wariksen monin tilastoin ja lukusarjoin todistama havainto, kuinka merkittävä, suorastaan elintärkeä oli kunnallisen hallinnon vähittäinen ulottuminen tähän aluksi Helsingin rajojen ulkopuolelle syntyneeseen yhteisöön. Sen myötä tuli vähitellen terveyden- ja sairaanhoito sekä niitäkin tärkeämpinä tuossa vaiheessa vesi- viemärijohdot sekä elintarvikekuljetusten ja kaupan valvonta. Eipä enää Pitkänsillan pohjoispuolellakaan kuoltu maha- ja suolistotulehduksiin, lavantautiin ja pilkkukuumeeseen. Tai kuoltiin kyllä, mutta edellisiä vuosikymmeniä harvempaan tahtiin.
Yhteiskunnan säätelyn, valvonnan ja hoivan merkityksestä Waris kirjoittaa tutkimuksensa toisen osan lopussa niin, että teksti sopisi huoneentauluksi monelle norminpurkajalle nykyäänkin:
”Vapaamielisen katsomustavan, liberalistisen yhteiskuntapolitiikan murros ilmenee selvästi siinä asenteen muutoksessa, johon teollinen kehitys ja kaupunkiasutuksen tavaton laajeneminen tänä aikana yhteiskunnan pakotti. Yhä pitemmälle ulottuva vapaan kilpailun rajoittaminen, elinkeinojen ja työsuhteitten säännöstely, asuntojen, tehtaitten ja elintarvikekaupan tarkastus ja valvonta saikin ensimmäisen alkunsa juuri niistä terveydellisistä vaaroista, joihin teollisuus- ja kaupunkilaistyöväestön todettiin tänä industrialismin nousukautena joutuvan. Terveydellisellä alalla ilmenevistä räikeistä epäkohdista sai herätteensä myös se yhteiskunnallinen huoltotyö, jonka tarkoituksena on suojella yksilöä ja kokonaisia yhteiskuntaryhmiä sortumasta uudenaikaisen teollisen elämän ja kaupunkilaisolojen ankaran paineen alle.”
Suosittelen kaikille ja erityisesti hallituksemme liberalistiselle ideologiaihmeelle Anne Bernerille, joka blogissaan veroparatiiseista ja yleensä verotuksesta tässä taannoin haikaili: ”Tarvitsemme paluuta pian 100-vuotiaan Suomen syntymisen aikaan, jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto. Siitä syntyi Suomen teollistuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kasvu.”
Hermannin, Toukolan, Kallion, Sörnäisten ja muun Pitkänsillan pohjoispuolen pimeissä yksiöissä, sontaisilla takapihoilla, kuraisilla kujilla ja kähmäisissä teollisuuslaitoksissa ei moista liittoa taidettu oikein tunnistaa olevaiseksi ilmiöksi, ei 1900-luvun vaihteessa eikä ainakaan puolentoistakymmentä vuotta myöhemmin. Mutta kapina onkin jo kokonaan toinen juttu.
Kävelkää, hyvät ihmiset, kyllä sateisiin aukko tulee!
– Pekka Isaksson