Vanheneminen on

Pekka Isaksson

”Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuullostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itseasiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!”

Näin miettii Claes Anderssonin oloinen mies Anderssonin kirjassa Oton elämää (2011). Vielä kirjan ilmestymisen aikoihin ja paljon sen jälkeenkin olisin pitänyt Oton/Anderssonin mietteitä vain huvittavina. Parin viimeisen vuoden aikana olen oppinut, että ne ovat totta. Siksi kuva vanhenevasta Otosta on nykyikäiselle minulle traaginen ja syvän humoristinen.

Kun vielä työskentelin Eläkeläiset ry:ssä, törmäsin moniin artikkeleihin, lehtijuttuihin, nettiteksteihin ja kirjoihinkin, joissa vanhenemista kaunisteltiin. Siitä puhuttiin, ja näköjään puhutaan edelleen kolmantena ikänä, uutena mahdollisuutena toteuttaa itseään ja, jos halutaan olla yhteiskunnallisesti ajattelevia, voimavarana. Itsekin olen syyllistynyt kaunisteluun. Olen tehnyt sen ymmärtämättömyyttäni, mutta sitä ei voi pitää lieventävänä asianhaarana, raskauttavana pikemminkin.

Ikääntyville tarkoitettujen tuotteiden ja palvelujen mainonnassa vanhukset ovat tietysti iloisia, aurinkoisia, reippaita ja toimeliaita ja ylipäänsä terveitä – ja kolotuksiin ja kremppoihin ja semmoisiin on kyllä pillereitä ja kipu- ja tulehdusvoiteita, joita näissä markkinointiviesteissä enimmäkseen mainostetaankin.

Katin kontit, kolmas ikä! Vanheneminen on juuri sellaista kuin Otto ajattelee, suoraan sanottuna p…stä. Varmuuden vuoksi tuohon kai pitäisi lisätä pari-kolme sanaa, kuten minun kokemukseni mukaan. On joitakin onnellisia, jotka ylivoimaisten geenien, hyvien terveysolojen tai muiden poikkeuksellisten olojen vuoksi voivat elää suhteellisen kivuttoman ja krempattoman ikääntymisen. Todennäköisesti on kysymys vain aikaviiveestä: kyllä vielä teiltäkin onnnellisilta hymy hyytyy, sanokaa minun sanoneen.

Mistäkö oikeasti puhun? En tässä vaiheessa sen kummemmasta kuin laaja-alaisista ja kivuliaista kulumista ja nivelrikoista niskan, hartioiden ja yläselän alueella ja todennäköisesti myös käsissä, erityisesti niin sanotussa hiirikädessä, joka minulla on oikea käsi. Käsiä vielä kuvataan ja tutkitaan. Sekä tietysti puhun myös vanhenemisesta johtuvasta yleisestä henkisestä ja ruumiillisesta kankeudesta, väsymisestä, palautumisaikojen pitenemisestä, ärtyisyydestä ja kaikista muista ruumiin ja hengen tiloista, joissa huomaan taantuneeni.

Nyt joku saattaa ihmetellä, eikö kävelemisharrastuksesta ole ollutkaan hyötyä. On ollut, varmaan paljonkin. Jalat eivät ole samassa kunnossa kuin yläkroppa. Voisi jopa sanoa, että minusta on tullut eriparinen mies. Alakroppa, siis jalat, ovat joltisessakin kunnossa, mutta yläkroppa on toista, ilmeisesti alun perinkin kirpputorilta hankittua laatua. Tämä eriparisuus ulottuu mieleen. Positiivi-Pekka minussa iloitsee, että onpa hyvä, kun jalat pelaavat, Murehtija-minä suree käsiä ja niskaa.

Lukija hoksaa, että eihän tuon miehen valitusvirren taustalla ehkä olekaan vanheneminen, vaan huonosti ja huolettomasti vietetyt aikuis- ja työvuodet. Niinpä juuri: olisi pitänyt kuunnella mummon, terveysvalistajien ja ergonomien ohjeet hyvästä ryhdistä, sängyssä lukemisen välttämisestä, oikeista istuma- ja työasennoista, liikunta- ja jumppatauoista ja niin edelleen. Myönnetään, myönnetään, mutta kun…

Jopa hyvillä jaloilla on rajansa. Edes niillä ei pääse karkuun muuten kelvottomasta kropasta ja huonosta päästä. Luulenpa tämän pätevän myös muuhun terveysliikuntaan: hyväkin ruumis on lopulta henkeä heikompi, eikä ole hengessäkään hurraamista, kun rouva Dementia ja herra Alzheimer tulevat asumaan samaan huusholliin.

Näistä marrasharmaista mietteistä huolimatta kävellään, hyvät ihmiset. Ei sillä karkuun pääse, mutta pienikin irtiotto virkistää!