Pekka Isaksson
YLE:n Teemalla ja Areenassa on pyörinyt tammi- ja helmikuussa Aivot-niminen kuusiosainen tiededokumentti. Harmikseni missasin sen, ja niin tein jo viime keväänä, kun se ilmeisesti esitettiin Teemalla ensimmäisen kerran. Toivottavasti se vielä uusitaan tuota pikaa. Tv-kanavilla pyörii jatkuvasti paljon muuta ja tyhjänpäiväisempää sen seitsemänsinä uusintoina. Areenassa siitä on katsottavissa pari viimeistä osaa muutaman päivän ajan.
Sain tiedon ohjelmasarjan olemassaolosta puolivahingossa. Kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä tarttui nimittäin mukaani David Eaglemanin kirjoittama Aivot. Ihmisen tarina, jonka Atena-kustannusyhtiö on julkaissut suomeksi tänä vuonna. Alun perin kirja julkaistiin englanniksi vuonna 2015. Rupesin hakemaan netistä lisätietoja kirjoittajasta ja kirjasta ja törmäsin samalla tietoon Teeman sarjasta, joka perustuu kirjaan.
Eagleman on yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston apulaisprofessori. Hänen tieteenalansa on neurotiede, hermoston ja erityisesti aivojen tutkimus. Jos halutaan vetää mutkat suoriksi, niin Eaglemania voi sanoa aivotutkijaksi. Häntä pidetään myös oivallisena tieteen popularisoijana, ja Aivot-kirja sai minutkin siitä vakuuttuneeksi.
En nyt ryhdy laajemmin esittelemään kirjaa, saati arvioimaan sitä. Kerron vain parista minua kiinnostaneesta ja pikkuisen lämmittäneestäkin tiedosta. Niistä ensimmäinen käsittelee ihmisen aivojen suhdetta hänen kokemuksiinsa ja laajemmin ympäristöönsä.
Olen viime aikoina joutunut päivittämään tietojani tieteellisestä rasismista ja erityisesti niin sanotusta huonon geenin koulukunnasta. Sen keskeisiä väitteitä on, että ihmisten älykkyyserot ovat geneettisiä, siis synnynnäisiä. Koulutus, harjaantuminen erilaisiin töihin ja tehtäviin, sosiaalinen asema, hyvä sosiaaliturva, hyvä terveydenhuollolla ja muut ympäristötekijät vaikuttaa koulukunnan mielestä vain vähän tai ei lainkaan älykkyyteen. Rasistisessa muodossa huonon geenin koulukunta väittää, että ”rotujen” – nykyään puhutaan mieluummin kansoista tai populaatioista – välilläkin on tällaisia geneettisiä älykkyyseroja. Yhtenä todistusaineistona koulukunta on pitänyt älykkyystestejä, joissa eri puolilta maailmaa olevat ryhmät ovat saaneet toisistaan poikkeavia keskimääräisiä älykkyysosamääriä.
On kiistelty paljon siitä, ovatko älykkyystestit kulttuurisidonnaisia, toisin sanoen suosivatko ne länsimaalaisia tai joidenkin Aasian maiden kansoja, koska ne on laadittu mittamaan niitä taitoja, joita näillä alueilla tarvitaan ja harjoitetaan. Yleisesti voi sanoa, että älykkyyden tutkimisessa on niin paljon selvittämättömiä seikkoja, että perinnöllisyyden eli geenien vaikutuksesta tiedollisiin kykyihin ei kannattaisi tehdä yksiniittisiä päätelmiä. Älykkyyden käsitekin on sumea.
Eaglemanin kirja kertoo hänen itsensä tekemien ja muiden tutkimusten perusteella, että ihmisen aivot ovat hyvin joustavat. Niiden toimintaan vaikuttavat suuresti ympäristö ja ihmisen kokemukset. Se juontuu siihen ratkaisevaan ihmisyyden osatekijään, että toisin kuin eläimet yleensä ihminen on kovin keskeneräinen syntyessään. Joskus se saattaa harmittaa kärsimättömiä vanhempia, mutta oikeasti se on suuri etu ihmiselle. Tämä keskeneräisyys pätee myös aivoihin. Kun ihminen syntyy, hänen hermosolujensa eli neutronien välillä ei ole juuri lainkaan yhteyksiä, joita tieteessä kutsutaan synapseiksi. Syntymän jälkeen niitä alkaa syntyä hirmuisella vauhdilla. Lapsen saamat aistimukset ja kokemukset synnyttävät miljardeja ja miljardeja hermosolujen välisiä yhteyksiä.
Juuri nämä synapsit ovat varsinaisesti se toiminnallinen rakenne, johon perustuu ihmisen olemus aistimellisessa ja henkisessä mielessä. Niiden määrä on suurimmillaan parin vuoden ikäisillä lapsilla. Sitten niistä harvoin tarvitut ja käytetyt alkavat ohentua ja käyttämättömät kuihtuvat kokonaan. Ihmisen minään, hänen olemukseensa, luonteeseensa ja kykyihinsä, vaikuttaa ainakin yhtä paljon se, minkä hän kasvaessaan menettää, kuin se, minkä hän saa. Kun aivot ovat olleet tällä tavalla joustavat ja alttiit vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, ovat ihmiset voineet levittäytyä kaikkialla maapallolla ja käväistä avaruudessakin.
Aivot ja niiden myötä ihmisen kyvyt ja taidot riippuvat siis suuresti hänen ympäristöstään, siitä minkälaisia synapseja se vaatii hänen aivojensa hermosoluilta, jotta hän kykenee toimimaan siinä. Saharan eteläpuolisen Afrikan sademetsissä tai Kalaharin autiomaassa ei ole tarjolla niitä kokemuksia eikä tarvita niitä taitoja, jotka ovat välttämättömiä Eirassa, Otaniemessä, Lempäälässä tai Grönlannin pääkaupungissa Nuukissa. Kun ei tarvita niitä tietoja, ei niitä kantavia synapsejakaan synny ja jos itumuodossa syntyykin, ne kuihtuvat. Ja tietysti on myös päinvastoin: meidän aivomme eivät ilman pitkäaikaista harjoitusta mahdollista selviytymistä Kalaharissa. Siinä suon sulamista odotellessa saattaa kurki kuolla, kuten vanha sananlasku sanoo.
Toiseksi minua lämmitti tieto, että aivojen joustavuus säilyy ja ympäristö ja elämäntapamme muokkaavat aivoja myös ikääntyessä. Eagleman kertoo vuonna 1994 alkaneessa suuresta tutkimushankkeesta, johon on tutkittavina osallistunut yli 1 100 munkkia, pappia ja nunnaa kaikkialta Yhdysvalloista yli 20 vuotta kestäneellä aikajaksolla. Tutkimuksessa on selvitetty erityisesti Alzheimerin taudin riskitekijöitä. Yksi kiinnostavista tuloksista koskee jo tautiin sairastuneita. Yllättävästi kaikilla Alzheimer-potilailla ei ole todettu tiedollisten kykyjen heikkenemistä, ei edes täysimääräisen Alzheimer-diagnoosin saaneilla.
Tutkimusryhmä löysi seurantatiedostoista vahvoja viitteitä, että psykologiset ja kokemusperäiset seikat määrittävät, minkälaista tiedollisten kykyjen vajetta Alzheimer-potilaille syntyy. Erityisen suojaavia tekijöitä ovat tiedolliset harjoitukset, jotka pitävät aivot aktiivisina: ristisanat, lukeminen, uusien taitojen opetteleminen ja työtehtävät. Myös yhteisöllinen aktiivisuus, sosiaaliset verkostot ja kanssakäyminen sekä liikunta suojaavat aivoja. Tämä ei sinänsä ole uutinen, mutta kiinnostavaa on sen kytkeytyminen aivojen toiminalliseen rakenteeseen. Vaikka Alzheimeria sairastavien aivokudoksesta osa rappeutuu, kykenevät harjoitettujen aivojen muut osat lievittämään vaurioiden seurauksia tai ottamaan hoitaakseen rappeutuneiden alueiden tehtäviä. Mitä paremmassa tiedollisessa kunnossa pidämme aivomme, sitä enemmän hermosolujen rakenteeseen syntyy uusia yhteyksiä, joita pitkin aistihavainnot ja tieto kulkevat.
Kannattaa siis vaivata aivojaan ja huolehtia sosiaalisista verkostoistaan. Niin pysyvät kunnossa myös aivojen hermosolujen väliset verkostot. Ja kävely, sehän kannattaa aina: kävelkää siis, hyvät ihmiset!
