Pekka Isaksson
Lisäsin tänään kovin yksipuoliseen liikuntavalikoimaani vesijumpan Lempäälän Ehtookodossa. En ole aikaisemmin osallistunut vesijumppaan. Yksikseni kyllä olen harrastanut vesijuoksua. Sekin on mukavasti rentouttanut lihaksia Kävelypässien kävelytempauksiin valmistautuessani ja niiden aikana.
Vesijumppa oli kaikin puolin myönteinen kokemus. Vaikka ryhmälle varattu aika on vain puoli tuntia, se tuntuu riittävän. Jumppa vedessä on tehokasta, mutta lihaksille ja nivelille lempeää, ja venytysliikkeet vedessä aivan mainiot. Erityisesti venyttely on minulle tarpeen, sillä olen ollut kovin laiska venyttelemään kävelysuoritusten jälkeen. Nyt tuntuu mukavalta jalkojen lihaksissa, hartioissa ja koko kropassa. Luulenpa, että vesijumppa sai minusta kertaheitolla pysyvän harrastajan.
Ryhmä on sekaryhmä, ja se saattaa olla syy siihen, että mukaan on uskaltautunut lisäkseni vain yksi mies. Mutta tuskinpa se on ainoa syy, sillä Ehtookodon kotisivuilla ilmoitetaan miesten omassa ryhmässäkin olevan kaksi paikkaa vapaana. Mikä meitä oikein vaivaa, kun vesijumpankaan kaltainen leppoisa, mutta samalla tehokas liikunta ei kiinnosta.
Yhden vastauksen antaa sattumoisin päivän Aamulehti, jossa on juttu nokialaisen Karoliina Kaasalaisen väitöskirjasta. Kaasalainen, useita Suomen mestaruuksia kävelyssä voittanut entinen(?) aktiiviurheilija väitteli viime vuoden lopulla Jyväskylässä terveyskasvatuksen alalta. Kaasalainen on tutkinut psykososiaalisten tekijöiden eli tietojen, liikunnan suunnittelutaitojen, tavoitteiden, liikuntapystyvyyden ja sosiaalisen tuen yhteyttä ruumiilliseen kuntoon ja liikunta-aktiivisuuteen.
Tutkimuksen kohteena olleet 900 miestä ovat iältään 18–64-vuotiaita, mutta tulokset tuskin olisivat kovin paljon erilaiset, vaikka tutkitut olisivat olleet iäkkäämpiä. Kokonaiskuva ei ole mairitteleva: neljäsosa tutkituista oli huonokuntoisia ja 42 prosenttia kunnoltaan keskitasoa. Huonokuntoisista lähes kaksi kolmasosaa arvioi olevansa paremmassa kunnossa kuin kehon kuntoindeksi osoitti. Tuttu juttu minullekin kävelyharrastuksen uudelleen viriämisen alkuajalta. Jos kävelystä on ollut jotakin hyötyä, niin ainakin se, etten kuvittele olevani trimmissä.
Lähes kaikki huonokuntoiset aikoivat tutkimuksen mukaan kuitenkin lisätä liikunnan harrastamista. Mutta, mutta:
– Halukkuutta siis vähintäänkin on, mutta toteutus onkin sitten toinen asia. Pelkkä tieto siitä, että liikunta edistää terveyttä, ei pitkälle kanna, tutkija toteaa lehden haastattelussa.
Kaasalainen nostaa esille liikuntapystyvyyden käsitteen. Se tarkoittaa, että liikuntakampanjoissa tulisi vahvistaa pystyvyyden kokemusta eli luottamusta omiin valmiuksiin onnistua liikunnan lisäämisessä. Liikuntapystyvyyteen vaikuttavat aikaisemmat kokemukset, ympäristön palaute ja asetettujen tavoitteiden realistisuus. Joka kolmannella huonokuntoisella ei ole mieluista tapaa harrastaa liikuntaa. Vähän liikkuva ei myöskään luota kykyihinsä.
– Tarvitaan vaihtoehtoisia ja konkreettisia toimia, kuten vapaamuotoisia liikuntaryhmiä sekä yksilöllisiä ja käytännönläheisiä ohjeita, jotka helpottavat lähtemistä, Kaasalainen sanoo.
Vaikka ohje koskee siis työikäisiä, uskon Kävelypässinä saadun kokemuksen perusteella sen sopivan myös meihin ikämiehiin. Tietoa ei puutu, sitä suorastaan tursuaa joka paikasta, mutta itsensä liikkeelle saaminen on vaikeaa. Mukavasta, vapaamuotoisesta ja mieluimmin hurtista ryhmästä on suuri apu. Liikuntamuotoja kannattaa myös miettiä. Liikkeelle pääsee varmaan helpommin, kun ainakin aluksi valitsee sellaisen vähän erikoisia ja erilaisia välineitä ja suorituspaikkoja vaativan liikuntamuodon, kuten vesijuoksun tai vesijumpan ja kävelyn: Siis kävelkää, hyvät ukot – ja akat myös!