Jorma Pikkarainen
Nyt se näyttää kohtalaisen selvältä. Olemuksessani alkaa ilmetä selviä kävelyaddiktin piirteitä. Kävellessäni eilen (torstaina) vihmovassa sateessa Helsingin keskustasta Arabianrannassa meren lähellä kulkevalla polulla, päätin että toteutan seuraavana päivänä jo aiemmin suunnittelemani vähintään 20 km:n reippailun. Tätä päätöstä auttoivat ensinnäkin se, että sadepäivä ei ollut kylmä, en siis paleltunut, ja toiseksi säätiedotus oli kertonut perjantain olevan poutainen ja lämmin.
No, niin lähdin perjantaina aamulla liikkeelle hieman puoli kymmenen jälkeen. Sää oli lupaavan kaunis ja sitä se myös oli koko reissuni ajan. Suuntasin Vanhankaupunginlahdelle polulle, joka vie mm. Kulosaareen. Polulla liikkuu paljon kävelijöitä, juoksijoita, pyöräilijöitä, puiden ja muiden kasvien tutkijoita ja lintuharrastajia. Polun varrella onkin useita lintutorneja.
Ulkoilijoille, kuten meille kiitollisille kävelijöille, pääkaupunkimme tarjoaa monipuolisen ympäristön. On monenlaista luontoa, mutta myös urbaania näkymää. Lintujen laulua ei enää kuulu aivan kevään ja alkukesän tapaan, sillä pariutumiset ja pesäpuuhat ovat jo pääosin hoidettu. Ei metsä silti aivan hiljainen ole, sillä edelleen kuuluu mustarastaan kaunista laulua, kiurun liverrystä peltojen yllä, samoin kuin sepelkyyhkyjen huhuiluja. Kaislikon yllä lentää kirjosieppo. Rannalla käppäilevät vanhat tuttumme valkoposkihanhet, joiden poikasista osa alkaa olla jo aika isoja. Rannalla kuhertelee (tai ainakin niin tulkitsen) myös meriharakkapari, jota naurulokki näyttää jostain syystä kiusaavan ja sitten se yhtäkkiä lentää pois muina lokkeina ja meriharakat jatkavat omaa puuhaansa. Luonnon tympeä puoli tuli esiin kun pysähdyin ottamaan kuvia niin miljoona (ehkä pientä liioittelua) hyttystä hyökkäsi paljaiden kinttujeni kimppuun. Kestin hyökkäyksen kuitenkin kuin kävelyaddiktille kuuluu.
Metsäluonnosta putkahdan sitten aivan toiseen ympäristöön, urbaaniin näkymään, Kalasatamaan, jonne on ilmestynyt korkeiden kerrostalojen alue. Sitä kohden kävelen ja jatkan Sörkkaan ja Aleksis Kiven katua pitkin Pasilan asemalle. Asemalta lähdin radanvartta pitkin kohti Käpylää ja Oulunkylää. Ennen Oulunkylää kuitenkin alkoi rakko vaatia tyhjennystä. Pian löytyikin sen verran metsää, että pääsin puiden ja pensaiden taakse tekemään tarpeellisen homman, mutta täälläkin luonto iski. Kun palasin kävelytielle, huomasin jaloissani touhuavan miljoona (ehkä pientä liioittelua) muurahaista. Selvisin kuitenkin hengissä.Oulunkylän asemalle saapuessani huomasin, että jos tästä käännyn kotiin päin, en saavuta kilometritavoitettani. Oli siis mentävä vielä Pukinmäen kautta ja sieltä Pihlajamäen kautta kotiin Viikinmäelle. Homma onnistui ja askel- ja kilometrimittarini näytti oikeita numeroita. Tyytyväistä ja iloista olotilaani eivät häirinneet kuin hieman syntyneet hiertymät, öh tuota noin, jossain määrin hankalaan paikkaan.
x x x
Blogirengin kävelytiedotus:
Virtuaalikävelyssä kuljimme viime viikon todella historiallisissa maisemissa. Lapualta lähdettyämme reitti vei Härmän läpi. Kauhavan keskustan tosin ohitimme, emmekä Alahärmästä viitsineet poiketa Isontalon Antin syntymäkylään Hanhimäelle. Mutta muuten paikannimet ja muistumat olivat kuin Etelä-Pohjanmaan häjyjen Kuka kukin on -teoksesta, jos semmoinen olisi olemassa: myös Antti Rannajärvi ja Matti Haapoja olivat näiltä seuduilta. Viittä vaille, ettei ruvennut pelottamahan, vaikka kävelikin kotiseudulla ja Härmässä vain tietokoneen ruudulla. Aarno oli kartturina valinnut sellaisen reitin, että olisimme päässeet kulkemaan osan matkaa sivuteitä eikä aina vain valtatietä.
Reitin vasemmalla puolella luikerteli Kosolanluoma, kuinkas sattuikaan, samannimisellä vesistöalueella. Selvittiinpä siitäkin: eivät tulleet suohaamut sinimustissa kiusaamaan ja takaisin kuljettamahan, tai minnepä olisivat kyytinneetkään. Sitä ei näinä aikoina tiedä, mitä kummajaisia nousee kumpujen yöstä – tai hallituksesta. Kävellään silti, hyvät ihmiset, eikä ollenkaan peljästytä, emmehän ole eilisen kukkoteeren poikasia ja tyttösiä!
Vastaa