Tammikuussa olin kolmen vartin vegaani

Pekka Isaksson

Olin tammikuussa vegaani ja pidin siitä. Jos ollaan tarkkoja, en syönyt tiukimpien vegaaninormien mukaan. Lähes kaikki perusruokani oli kuitenkin vegaanista, siis sellaista, jossa vältetään eläinkunnasta peräisin olevia raaka-aineita. Kun join maitoa ja söin juustoa, niin ehkä minua voisi luonnehtia kolmen varten vegaaniksi

Arvaatte oikein: en minä vegaaniruokaa itse keksinyt, niin paatunut lihan- ja kalansyöjä olen. Vaimo hoksasi Facebookissa Vegaanihaasteen. Se on pyörinyt aikaisemminkin netissä, ainakin Facebookissa. Hän ryhtyi kokeilemaan vegaanisia reseptejä, joita haasteryhmään kuuluvat auliisti jakoivat ja ohjeillaan täydensivät. Porukassa vaikutti olevan hyvä henki. Sitä ei rikkonut edes pari pakollista tiukkapipoa, jotka olivat ylentäneet itsensä vegaaninormien ylivalvojiksi. Hekin rauhoittuivat, kun haasteen puuhaihmiset huomauttivat, että jokainen voi määritellä oman syömisensä ja jotkin ruoka-aineet, kuten hunaja, ovat kiistanalaisia.

Minä siis jouduin, tai pääsin mukaan ikään kuin vahingossa. Taustaksi haluan kertoa, että olen todella ensimmäiset 70 elinvuottani ollut aika täydellisesti liha- ja kasvisruokavaliolla. Hyvin se on minua palvellut: mitään suurempia ruokaperäisiä vaivoja en tunnista ylipainoa lukuun ottamatta. Ruoka on ollut hyvää  ja sitä on ollut vähintään riittävästi. Tasapainon vuoksi liikuntaa on ollut liian vähän.

Pelkällä lihalla, kalalla, kananmunilla ja maidolla en ole sentään elänyt, vaan kasviksia on lautasella ollut aina mielestäni kohtuullisesti, monesti jopa kuuluisan ruokaympyrän edellyttämä määrä. Joskus olen itsekin yrittänyt tehdä kasvisruokaa, erityisesti kun kylään on tullut suvun kasvissyöjiä. Ovat toisinaan kehuneet, vaikka epäilen että enemmänkin kohteliaisuudesta kuin täysin vakuuttuneina ruoanlaittotaidoistani. Itse olen ollut tyytyväinen vain kasvisrisottoihini. Vaimo on onnistunut jo ennen Vegaanihaastetta hieman paremmin laventamaan ruokavaliota.

Ehkä minua ei tarvitsisi kovin syvältä raaputtaa, niin ruokavalintojeni perusteeksi paljastuisi joukko ennakkoluuloja. Niistä pinttyneimmillä saattaa olla tosiasioihin perustuvaa pohjaa, kuten arvelulla, että pohjoisen maanäären ilmasto ei olisi suosinut sitä, joka olisi saanut päähänsä ruveta kasvissyöjäksi. Vain lihan- ja kalansyöjät ovat voineet selvitä kylmyydessä, joka on vallinnut täällä suuren osan vuodesta. Olen ajatellut ja varmaan sanonutkin, että suomalaisten elimistö ja aineenvaihdunta ovat vuosituhanten kuluessa sopeutuneet hyvin sellaiseen ruokavalioon.

Minuun on Suomen asutuksen syntyteorioista vedonnut muun muassa antropologi Milton Nunesin kannattama teoria, että ainakin valtaosa Suomen asukkaista on vaeltanut tänne Kaakkois-Euroopasta viimeisen ison jääkauden jälkeen. Sieluni silmin olen nähnyt esiäitieni ja -isieni vaeltavan tänne satojen ja tuhansien vuosien aikana laiduntavia peuralaumoja seuraten, kun sulava mannerjää perääntyi maita ja mantereita ruhjoneelta valloitusretkeltään. Selän takana heillä on ollut keskipäivän valo, oikealla puolellaan aamun kajo ja vasemmalla iltarusko. Taivaalla he ovat seuranneet valovyötä, joka myöhemmin on mietitty Linnunradaksi. Keväisin he ovat nähneet muuttolintujen lentävän samaan suuntaan, jonne he ovat hitaasti matkalla. Siellä täytyy olla rikas ja ihana maa, ovat vaeltajat kertoneet ´toisilleen iltanuotioillaan, peuranlihan tiristessä vartaissa ja myöhemmin myös poristessa keittoastioissa.

Omakin historia on sitonut minut lihan ja kalansyöjien joukkoon. Kirkonkirjojen perusteella tiedän varmasti, että viimeiset vuosisadat miltei kaikki sukuhaarani ovat kalastaneet ja metsästäneet Peräpohjolan suurten jokien varsilla – toki he ovat myöhempinä vuosisatoina myös viljelleet maata, yleensä suhteellisen pienimuotoisesti. Varhaisia ruokaelämyksiäni ovat olleet mummon monenlaiset kalaruuat, äijän (isoisän) poronkäristys ja toisen isoisäni, farfarin, kalastamat tammukat ja harrit runsaassa voissa paistettuina.

Miksi minä näitä kerron?

Siksi että ymmärrätte yllätykseni, kun vuosituhansien paaduttamana lihan- ja kalansyöjänä aloin pitää vaimon kokkaamista kasvisruuista. Osaan niistä, kuten täytettyihin munakoisorulliin, kasvislasagneen, harkäpapurouheesta valmistettuun jauhiskastikkeeseen ja tofu-perunalaatikkoon jopa ihastuin. Muitakin hyviä makuelämyksiä koin.

Kokeilunhaluisena kokkina Erja innostui pian tekemään omilla resepteillä muun muassa kasvistahnoja levitteiksi,  cashewpähkinä-tofutahnaa ja kikherne-avokadotahnaa. Huiman hyviä ovat myös karpaloilla värjätyt marengit, joiden tekemisessä ei tarvita munanvalkuaista. Sen korvaa kauniisti vaahtoutuva kikhernepurkin liemi.

Marengit koristivat myös täytekakkua. Sekin oli täysin vegaaninen: pohjassa käytettiin kikherneen liemeä ja banaania kananmunan valkuaisen ja keltuaisen korvaajina. Mahtava kakku kerrassaan!

Vatsa tykkäsi. Pari pientä takaiskua ei johtunut aineksista vaan tulisista mausteista, joihin närästykseni reagoi niin kuin olettaa sopii. Sama olisi ollut lopputulos, vaikka ruuan perusaines olisi ollut liha.

Kun en itse osallistunut aktiivisesti haasteeseen, vaan olin ikään kuin ruohoja popsiva koekaniini, rohkenin pikkuisen luistaa vegeruokavaliosta. Söin muutaman kananmunan, kaksi kuhafileetä, Oltermanni-juustoa päivittäin useita viipaleita ja vähän lauantaimakkaraa. Sitä ei kait vieläkään lasketa varsinaisesti liharuuaksi, tunnetuista syistä.

Söinpä myös pari porsaanleikettä.  Ne seuran vuoksi, kun Elia, 8 vuotta, tilasi mummilta juuri tuollaiset herkut ilmoittaessaan tulevansa kylään. Hän pitää itseään sekaanina eli sekasyöjänä, mutta mummin lihaherkkuja ei kukaan voi vastustaa.  Varmuuden vuoksi ehdotin Elialle, että hän voisi käydä useamminkin mummin ruokapöydässä.

Kokemus oli kaikin puolin hyvä. Vegaania minusta ei tule, ei edes täysiveristä kasvissyöjää, mutta olen alkanut ymmärtää suvun kasvissyöjiä ja vegaaneja. Kasvisruoka voi olla todella maukasta, kun se on hyvin laitettua. Kasvisten ja vegaaniruokien osuus meidän ruokavaliossamme lisääntyy aivan varmasti. Ja voinhan yrittää tehdä niin kuin viisas Elia on tehnyt herkkujen pelastamiseksi parempiin suihin. Hänellä on nimittäin sekä ruokavatsa että herkkuvatsa. Ei haittaa, vaikka olisi tullut ahmituksi mahan täydeltä mitä ruokaa pöydässä nyt sattuu olemaankaan. Kun on herkkuvatsa, jää aina tilaa jäätelölle ja lätyille ja pannareille.

Minäkin taidan siirtyä kahden vatsan, ruoka- ja herkkuvatsan. järjestelmään. Käytän niitä tilanteen mukaan vaihdellen. Toisinaan herkkuvatsa on varattu liha- ja kalaruuille, toisinaan kasvisruuille.

Tämä kyllä vaatii reippaiden kävelylenkkien pitämistä päiväohjelmassa ja ehkä niiden lisäämistäkin. Se on vain hauskaa. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, sekaanit, vegaanit ja lihansyöjät!