Bon appétit, sanoi vanharouva ja hymyili. Siihen ymmärsimme vastata ”merci, merci beaucoup”, mutta hänen jatkolausettaan emme ymmärtäneet. Ei se mitään, hän hymyili yhtä kauniisti vaikenemisellemme ja vastanyökkäyksillemme ja jatkoi matkaansa nuoren naisen, näöstä päätelleen tyttären- tai pojantyttären käsikynkässä.
Jo aikaisemmin vanharouva oli kiinnittänyt suopean huomionsa meihin. Kun piknikille varaamamme roseepullon korkki maiskahti auki niin kuin oikeilla korkeilla on tapana tehdä, hän pyörähti salamannopeasti penkillään ja nyökkäsi hyväksyvän ilahtuneena. Tulkitsin sen viestiksi erityisesti minulle: ”Hyvin tehty, nuori mies,” hän ehkä myhähti itsekseen ja piipahti muistoissaan vuosikymmenten taakse samaan puistoon, kenties samojen puiden varjoon, samoja nurmikkoja halkovien hiekoitettujen kävelyteiden varrelle.
Pariisilaisetko töykeitä? Itsetietoisia ranskallaan ylvästelijöitä? Eivät lainkaan, eivät tänäkään keväänä: ystävällistä, auttavaista väkeä, hyvin kasvatettuja ja kasvaneita, ovatpa syntyneet viime vuosisadan alku- tai jälkipuoliskolla tai vaikkapa tällä vuosikymmenellä.
Piknik Luxembourgin puistossa kuului pieneen Pariisiin-matkaamme. Jo edellisellä kerralla olin haaveillut siitä, mutta silloin asuimme toisella puolen Seineä, ja rouvaties mitkä kiireet olivat tulleet esteeksi. Nyt niitä ei ollut. Kun majoituimme puiston lähellä Latinalaiskortteleissa, meidän oli helppo suoda itsellemme pieni virkistäytyminen eväitä syöden ja vielä viileänä säilynyttä viiniä siemaillen
Älkää peljästykö. Ystävälliset pariisilaiset eivät saaneet meitä kylmän ja karun pohjolan kasvatteja houkutelluiksi valitsemaltamme ankaralta tieltä, kaupunkikävelyn hikisiltä kaduilta ja kujilta. Kolmen päivän aikana kävelimme reilut kolmekymmentä kilometriä. Sitä ei voine väheksyä, kun ottaa huomioon olosuhteiden, kuten kovien katujen, ruuhkien, kaupunkipölyn ja kaiken ihmeteltävän, asettamat haasteet. Piknikin jälkeen lämpötila nousi yli 20 asteen: siinä jalan kiitäessämme hiki helmeili jopa madamen kauniilla otsalla.
Kuten useasti ennenkin, kävely oli paras tapa tutustua kaupunkiin, tai siihen pieneen osaan, jonka kolmessa päivässä pystyy tavoittamaan. Näimme Latinaiskortteleiden ja Luxembourgin puiston lisäksi Sacre-Coeurin basilikan siellä toisella puolella Seineä – ja moneen kertaan Rue Mouffetardin herkkukojut tällä meidän puolellamme. Mitä ihanuuksia nekin!
Suurin yllätys minulle oli se, että Pariisi oli kovien terrori-iskujen jälkeen rauhallinen. Turvatoimet ja aseet eivät näkyneet kaupunkikuvassa juurikaan enempää kuin viisi vuotta sitten. Laukkujen tarkastaminen Sacre-Coeurin portilla oli itsestäänselvyys, mutta tavaratalon sisäänkäynnin vartija oli siviilipuvussaan myhäilevä herrasmies. Turvatoimet eivät tunkeneet päälle Charles de Gaullen lentokentällä.
Apropoo, lentokentästä tulee mieleen pieni moitteen, tai ehkäpä vain ihmettelyn sana. Pariisin nimistö on täynnä kulttuurihistoriaa: On Rue Pascal suuren matemaatikon, todennäköisyysteorian kehittäjän Blaise Pascalin mukaan; on Rue Descartes mestarifilosofi Rene Descartesin kunniaksi: on Rue Broca muistuttamassa maineikkaasta anatomista ja puhekeskuksen paikallistajasta Paul Brocasta; on kymmeniä, kymmeniä muita katuja, avenueita ja bulevardeja. Näkyvimmät julkiset paikat ja rakennukset on kuitenkin varattu poliitikoille, olkoonkin että valtiomiestasoisille. Rajaton on ihmisen itsekehu, varsinkin sosiaaliseksi laajennettu, joka ylvästelee itseä makeilemalla aikalaisille.
Paluu kotimaahan oli kylmä. Satoi räntää ja lehdessä luki, että liikenneministeri Anne Berner suunnitteli nyt teiden yksityistämistä. Berner, pääministeri Juha Sipilä ja pari yritysjohtajaa (pari yritysjohtajaa: sappermentti sentään!) olivat muodostaneet työryhmän, joka kävi läpi, mitä valtion omistamille yhtiöille pitäisi tehdä.
Pariisin kokemusten innoittamana esitän, että uudet omistajat käynnistävät teiden yksityistämisen jälkeen suuren uudelleennimeämisprojektin. Nelostien ehdotan ristittäväksi uudelleen Juha Sipilän valtatieksi ja kolmostien Anne Bernerin valtaväyläksi.
C´est la vie – sellaista elämä on. Kävelkää, hyvät ihmiset, kun vielä voitte tehdä niin yhteisillä teillämme!
– Pekka Isaksson
