Pekka Isaksson
Sananparsi, että ”kasakka vie kaiken, minkä irti saa” on onneton. Se on yhtä onneton kuin ajatus, että Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi, joka on korjattava palauttamalla vaikka väkivalloin Venäjän imperiumin suuruus. Näin voi tiivistää Kalevi Suomelan lähtösanat Kävelypässien kolmannelle etapille Rauhankävelyllä. Suomelan koko puhe julkaistaan myöhemmin tällä viikolla blogissa.
Sananpartta kasakoista on käyttänyt presidentti Sauli Niinistö, jonka Suomela sanoi muuten selvinneen kahdesta kaudestaan melko mallikelpoisesti. Teoriaa geopoliittisesta katastrofista ovat viljelleet Vladimir Putin ja hänen hallintomiehensä. Ne vahvistavat toisiaan niin, että katastrofipuhe luo ongelmia ja kasakkapuhe haittaa niiden ratkaisemista.
Suomela vertasi Putinia Hitleriin, joka sai Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa syyn lietsoa sotaretoriikkaa ja käynnistää uuden sodan valmistelut. Putinille tällainen syy on väärin tulkittu historia ja Neuvostoliiton hajoaminen.
– Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset kykenivät sopeutumaan uuteen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestelmään ja rakentamaan sitä. Näin Saksan kansa palasi sivistyneiden kansakuntien joukkoon. Ei ole mitään syytä olettaa, etteivätkö myös venäläiset kykenisi siihen, vaikka heidän johtonsa on nyt hylännyt sen ja taantunut geopoliittisessa ajattelussa 1800-luvulle tai kenties vielä kauemmaksi historiaan.
Kiinnostavia olivat myös Suomelan varhaiset lapsuusmuistot sodan aikaisesta Helsingistä. Hänelle on mieleen jäänyt erityisesti ilmapommitus ja tulipalot Erottajalla sekä lähtö sotalapseksi Ruotsiin kevättalvella 1944. Ruotsissa Kalevi oli puolitoista vuotta.
– Toisin kuin hyvin monilla muilla sotalapsilla minulla ei liity siihen mitään traumaattista. Päinvastoin olin ja olen yhä tyytyväinen. Opin ruotsin kielen, jonka tietysti palattuani ensin unohdin, mutta koulussa opin hyvin nopeasti uudestaan. Ja samalla minä stadin paljasjalkapoika sain tuntuman maalaiselämään, olkoonkin että ruotsalaiseen.
Tällä kerralla eivät kävelypässit lähteneet stadia etäämmälle, vaan kierrettyään Töölönlahtea vastapäivään suorivat Sörnäisiin Työväenliikkeen kirjastoon. Vähältä piti, ettei päivään saatu mahtumaan vielä enemmän kirjallisuuta. Pässijoukkoon kuuluva Pekka Isaksson odotti aamulla tietoa, joko hänen ja Jouko Jokisalon kirjoittaman Orjuuden arvet -kirjan niteet olivat tulleet painosta Into-kustantamon toimistoon. Jos niin olisi tapahtunut, olisivat kävelypässit päässeet tutustumaan kirjaan tosi tuoreena. Ensimmäinen tieto oli kielteinen. Sitten kirjojen ilmoitettiin kuitenkin tulleen. Kävelypässien joukko oli jo niin lähellä Työväenliikkeen kirjastoa, että vain Pekka-pässi lähti hakemaan kirjansa lämpimäistä. Sille tielle jäi.
Jorma Pikkarainen
Tällä kertaa kävelyretkestämme näytti tulevan hyvin kulttuuri- ja historiapitoinen. Toisaalta, sellaisiahan ne ovat tupanneet olemaan myös usein aiemmin. Lähtöpaikkamme oli tuttu, pääkirjasto Oodin edusta, josta on hieno näkymä Suomen kulttuuriin ja politiikkaan: vieressä kirjasto, vasemmalla Musiikkitalo ja Finlandia-talo, oikealla taidemuseo Kiasma ja suoraan edessä eduskuntatalo.
Kun olimme kuulleet sadankomitealais-rauhanliittolaisen Kalevi Suomelan puheen, lähdimme kohti Sanomataloa. Sanomatalon aulaan on rakennettu näyttely Helsingin pommituksista helmikuussa 1944. Näyttelystä kävelimme Lasten siirrot 1939-1945 -muistolaatan vierelle. Laatta on päärautatieaseman lähellä olevan ravintola Vltavan ulkoseinällä.
Esko Grekelä
Pässien Helsinki Kävely päättyi tänään Työväenliikkeen kirjastoon Yrjö Sirolan Säätiön järjestämään tilaisuuteen, jossa historioitsija Mikko Pollari kertoi agenttitarinan muodossa Sirola-opiston 50 vuotta kestäneestä kaudesta Vanajanlinnassa. Mikon kertoma ja keskustelu oli kotoisan lämminhenkinen. Vanajanlinnan historiakirjan voi hankkia vaikka Yrjö Sirolan Säätiön toimistosta. Rauhankävelyyn liittyy monia mukavia sivujuonteita.
Antti Honkonen
Synnyin toisen maailmansodan alla, vajaa kuukausi ennen monivuotisen ja maanlaajuisen sodan lopettanutta atomipommien pudottamista Japaniin. Tuo aika ennen syntymääni oli painajainen monta vuosikymmentä syntymäni jälkeenkin.
Tänä kävelyaamuna TV1 Uutisoi Oscar-elokuvapalkinnoista, joita ensimmäisen atomipommin suunnitteluun liittyvän Oppenheimer-filmi kahmi toistakymmentä. Nyt iloitsin inhoamani aiheen käsittelystä ja vaikuttavan elokuvan saamasta huomiosta. Varsinkin kun Oscar-palkitut kannustivat tässä ajassa kaikki rauhaa puolustavia aikamme sankareiksi.
No, vaikka kävelypässistömme ei kehuja kaipaa, ilahduimme tämänpäiväisen lähtöloitsun esittäjän rauhanaktivisti Kalevi Suomelan sanoista Oodin edustalta.
Puheiden ja Eeva-Helena Inomaan innostavan rauhanjumpan jälkeen tutustuimme mm. SOTALAPSET-muistolaattaan Rautatieaseman länsipuolella ja HS-mediakonsernin aulassa olevaan näyttelyyn Helsingin ilmapommituksista vuonna v. 1944. Kalevi S oli meistä vanhin ja koki sotalapsen roolin maastamuuttoineen, äidinkielen hetkellisen unohtamisen ja varmaan muutakin epämukavaa. Hän otti kokemuksistaan oppia: ei lannistunut, vaan aikuistuttuaan oli keskeisiä suomalaisia rauhanaktivisteja. Kiitos Kalevi!
Hannu Partanen
Kalevi Suomelan puhe Oodin edustalla vahvisti näinä aikoina muuten niin pahasti koetuksella olevaa uskoani maailman maiden ja kansojen rauhanomaiseen yhteistyöhön. Tiedämme, että yhteistyö on koko ihmiskunnan kannalta välttämätöntä, mutta onko se myös mahdollista. Vähin edellytys sille on laaja sitoutuminen kansainvälisen yhteistyön rakenteisiin (instituutiot) ja niiden toimintaa ohjaaviin yhteisiin normeihin (kansainvälinen oikeus).
Koetan olla Kalevin tavoin optimisti. Matkaa tavoitteeseen on ja aikaa vielä jonkin verran. Vauhdittajaksi siihen tarvitaan myös rauhanliikettä ja meitä jokaista. Näitä mietin pässien rauhankävelyn edetessä.
Sirola-säätiön nykyinen puheenjohtaja Esko Grekelä kertoi avatessaan tilaisuuden Työväenliikkeen kirjastossa, että hänen omat opiskeluvuotensa Sirolassa alkoivat yli 50 vuotta sitten. Samalla hän tuli maininneeksi minunkin nimeni parin muun läsnä olevan kurssitoverinsa nimen kanssa. Aivan kauhistuin, kun tajusin, että Esko puhui syksystä 1972. Jäin miettimään, että minkähän ikäinen minä oikeastaan olen.
Päivän kävely toi mittariini 10,3 km ja itselleni tyytyväisen mielen.