Lapsuudenkotini kirjahyllyn kirjat herättivät varhain kiinnostukseni. Kun mitään esteitä ei lukemiselle asetettu lukuun ottamatta mummon varoituksia ryhdin huononemisesta, tulin niistä monet lukeneeksi hyvin nuorena, osan jo lapsena.
Yksi kiinnostavimmista kirjan nimistä oli Ruumiin viisaus. Kirjan oli kirjoittanut Iris Uurto. Se kyllä kiehtoi, mutta kun luin takakannesta, että se ei ole dekkari, tai siis salapoliisi- tai rikosromaani, kuten sen lajin kirjoja siihen aikaan kutsuttiin, menetin kiinnostukseni. Sitäkin lajia hyllyissä oli alkutarpeiksi Simenonin Maigretista Sariolan Susikoskeen ja kaikkea siltä väliltä.
Myöhemminkin Ruumiin viisaus on jäänyt lukematta, vaikka sen lukeminen olisi ollut paikallaan yleissivistyksenkin kannalta. Eipä tuo ole vieläkään myöhäistä. Uurto kuului sekä Tulenkantajiin että vasemmistolaiseen Kiilaan. Olisi mukava lukea, mikä hänen tuotannossaan sai 1930- ja 1940-luvun siveydenvartijat närkästymään, kuten jokin Suomen kirjallisuuden yleisesitys kertoo.
Ruumiin viisaus tuli mieleeni, kun perjantaisen pitkän kävelylenkin aikana tunsin vasemmassa reidessä tuntemuksen, jota voisi kai kutsua ruumiin muistiksi. Pitkähköä ja espoolaisittain jyrkkää ylämäkeä kävellessäni reisi alkoi muistutella minua tapahtumasta, jonka olin aikoja sitten unohtanut. Tuntemus kulki viistoon reidessä juuri sillä kohtaa, jonka olin reilusti alle parikymppisenä revähdyttänyt palloa potkiessa. Se vaivasi silloin pari vuotta aina kovimmissa ponnistuksissa ja kovimmissa kosketuksissa vaikkapa juuri palloon, laantui vähitellen ja unohtui.
Onneksi tuntemus ei perjantaina eikä sen jälkeenkään yltynyt kivuksi, eikä se estänyt, ei edes haitannut, kävelemistä. Jäin kuitenkin ihmettelemään, mistä se nyt tuli. Minusta ponnistus ja matkakaan eivät olleet läheskään semmoisia kuin esimerkiksi Kävelypässien Porin-retkeen valmistautuessani ja itse retkellä. Ei silloin tämmöistä tuntunut, kaikenlaista muuta kyllä, etenkin kun valmistauduin väärin kaikista hyvistä neuvoista huolimatta.
Nyt valmistautuminen Sotkamon-retkeen on ollut järkevämpää, matkat lyhempiä ja lepopäiviäkin olen tullut pitäneeksi. Lenkit ovat olleet 5–8-kilometrisiä, tosin joukossa pari-kolme pitempääkin, mutta kun lepoa on ollut riittävästi, jalat eivät ole joutuneet siihen jamaan kuin keväällä 2015. Niitä vielä tarvitaan mahdollisimman terveinä ja kuntoisina ennen kuin Sotkamossa ollaan. Ehkä ruumiin viisaus ja muisti pitävät nyt huolen siitä, minkä huono pää unohtaa ja sivuuttaa.
Kävelkää, hyvät ihmiset, ja muistakaa levätä!
– Pekka Isaksson