Kuten Antti-pässi jo ennakolta kertoi, nousivat kävelypässit viime sunnuntaina, 17.7. pyörille Kajaanin Raatihuoneentorilla ja polkaisivat Vuokattiin. No siinähän kävi niin kuin arvata saattoi, pyörällä päästiin pyörälle päästään, ainakin tämän kirjoittaja Pekka-pässi.
Aluksi kaikki sujui oikein hyvin. Torilla oli meitä kolmea matkaan lähtevää pässiä, Anttia, Aarnoa ja Pekkaa ottamassa vastaan oppaaksi lupautunut Erkki Kemppainen, Kajaanin Eläkeläisten johtokunnan jäsen, urheilu- ja suunnistusmies. Oppaasta eivät myöhemmät hirmuiset tapahtumat siis johtuneet.
Erkki opasti meidät asiantuntevasti Kajaani-joen vartta niin, että katselimme paitsi kaunista jokimaisemaa, myös kiinnostavat nähtävyydet, joista on erikseen mainittava Elias Lönnrotin maja ja Erkin polku eli Erkinpoluku, Kemppaisen Erkin itsensä suunnittelema ja merkitsemä luonto- ja kuntopolku.
Siitä vähitellen päästiin pikitielle polkemaan Nuasjärven pohjoispuolta kohti Vuokattia. Sää oli mitä mainioin. Lähtiessä oli pientä tihkua, joka vain raikasti ilman, mutta ei juurikaan kastellut pässejä. Myöhemmin sekin laantui, ja iltapäivällä aurinko jo helotti ajoin liiankin kuumana. Kainuun vaaramaisemia ehdittiin miehissä ihailla: meno oli siis kaikin puolin sopivaa.
Puolimatkassa, noin 21 kilometrin kohdalla pysähdyimme Pohjavaaran koululle. Sitä kaavaillaan ensi kesänä Eläkeläiset ry:n kesäpäivien aattovaelluksen yöpymispaikaksi, jahka kunta on suosiollinen. Siihen lujasti uskomme ja uskoo myös Sotkamon Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja Lauri Komulainen, joka oli meitä vastassa Vuokatin urheiluopistolla.
Pohjavaaran koulu vaikutti mainiolta yöpymispaikalta, reppuparkkikin valmiina seinustalla, kuten oheinen kuva kertoo. Sitä tarvitaan, sillä kaksipäiväiselle vaellukselle tulevat saavat itse kantaa makuupussinsa ja eväänsä. Pohjavaaran koululle aiomme kuitenkin järjestää lämpimän ruokailun illaksi ja kunnon aamiaisen seuraavaksi aamuksi.
Kaikki siis hyvin? Tähän asti ja melkein. Kävi näet niin, että Pohjavaara koitui minun matkanteossani sekä huippukohdaksi että pitkän alamäen alkupisteeksi. Sananmukaisesti ja vertauskuvallisesti. Nousu Pohjavaaraan on loivahko, mutta tasaisen uuvuttava. Pitihän minun se tietysti sinnitellä pyörän satulassa miltei huipulle, vaikka reisien yläosissa alkoi tuntua yhä kivuliaampia hälytyksiä. Lopulta reidet menivät tyystin jumiin: oli kuin joku olisi kiristänyt leveät metallivanteet reisien ympärille.
Pitkä alamäkikään ei palauttanut Pohjavaaraan valuneita voimiani, eikä edes tosi hyvä lounas ja lepotauko urheiluopistolla. Huomasin, että Antti ja Aarno olivat varuillaan kuntoni suhteen, kuten oikein olikin. Paluumatkalla noin 7 kilometriä lähdöstä polkeminen kävi taas tuskalliseksi. Perässä tullut Antti komensi minut pysähtymään, kun huomasi tilani ja totesi menon muuttuvan horjuvaksi. Oikein teki, mieli ei tehnyt yhtään väittää ulosliputtamista vastaan.
Siinä sovittiin, että minä jään vähäksi aikaa lepäämään ja jatkan sitten omaa tahtia. Muut lähtivät menemään edeltä ja Antti ja Aarno palaavat hakemaan minut ja pyörän autolla, minne sitten lienenkin ehtinyt. Lepäilin aikani, venyttelin, siemailin vettä ja lähdin jatkamaan, nyt varovaisesti ja enimmäkseen pyörää taluttaen. Mokoman rakkineen selkään ei tehnyt mieli kuin alamäissä.
Ihmismieli on kummallinen. Aluksi toivoin, suorastaan kiivaasti kaipasin, että tulisipa pelastuspartio pian. Kun taival alkoi uudelleen taittua, rupesin toivomaan, että viipyisivätpä vielä matkallaan, jotta ehtisin uusilla kilometreillä pelastaa kunniastani sen mitä pelastettavissa on. Lopulta harmittelin jo, että en ollut kieltäytynyt autokyydistä. Kyllähän nämä loppukilometrin olisivat sujuneet, uhoilin itsekseni. Mutta tulivathan ne lopulta, peijakkaan pässit.
Tällainen on siis kutakuinkin rehellinen kertomus Vuokatin-retkestä. Mitä lohdullista siinä on? Paljonkin. Kävelypässien keltaisten liivien etupuolella on teksti Liikettä omin koivin. Se on tärkeä tunnus ja kehotus, mutta yhtä tärkeä on selkäpuolen Liikettä yhteisvoimin.
Parasta oli kuitenkin huomata, kuinka ihanaa oli uupumuskohtauksen jälkeen kävellä, vaikka piti taluttaa pyörää, tuota kurjaa kapinetta. Ylisanoitta: parasta kävelyä ikinä, kun reidet vapautuivat niistä leveistä saavinvanteista. Lohdullista oli sekin, että matkaa kertyi minullekin sentään reilut 65 kilometriä, joista 7– 8 kävelemällä. Noin kymmenen kilometriä jäi uupumaan, kun pelastuspartio kaappasi kyytiinsä uupuneen.
No, pyöräähän tästä ei pidä syyttää. Liian vähän peruskuntoa yhdistyneenä liian moneen kiloon ja ärhentelevään perisisuun oli kohtalokas yhdistelmä. Niistä kahdelle luulisin voivani tehdä jotakin ennen kuin tapaamme Vuokatissa.
Aivan oikein. Kävelemällä tästä selvitään, kävelkää tekin, hyvät ihmiset!
– Pekka Isaksson