Raskasta vettä

Pekka Isaksson

Kun tulen keskustaan,  en uskoisi käveleväni itsenäisyyspäivän aamuhämärässä. Keskustan market on jo auki, vaikka kello ei ole montakaan minuuttia yli seitsemän. Kun niin on, menen sisälle ja kierrän kylmäkaapin kautta, mutta eiliseltä ei ole jäänyt mitään tarjoustuotteita. Niin on viime aikoina ollut aina. Tervehdin minulle uutta kassaa sanomalle, että täällä on jo ryhdytty viettämään itsenäisyyspäivää. Jotta hän ei käsittäisi sitä moitteeksi, lisään vielä, että ei ollut ennen tapana pitää kauppoja auki itsenäisyyspäivänä. Hän katselee minua kuin ihmetelleen, mistä ajasta tuo ukko keltaisissa liiveissään on putkahtanut, hymyilee kuitenkin ja toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää.

Lähtiessäni kaupasta ajattelen pikkuilkeitä ajatuksia maailmasta, jossa talous on ajanut muiden arvojen edelle, mutta sitten huvitun. Olen sihahdellut tervehdykseni kassalle huulten raosta. Kauppaan tullessani olin huomannut, että tekohampaat olivat  jääneet kotiin. Ei haluttanut hymyillä kovin leveästi. Kassa oli varmaan arvellut, että onpa siinä aamuäreä ukko, mutta minulta vain olivat jääneet sosiaalisesti tärkeät varaosat kotiin. Nykyään niin käy usein.

Rauhoittuneena kävelen kirkolle. Kuinka täällä vietetään itsenäisyyspäivää. Kirkko ja sen ympäristö ovat yhtä hiljaisia kuin muukin keskusta. Kierrän kirkon, katselen kivijalkaa reunustavia entisajan kirkonmiesten ja muiden mahtajien hautoja. Käännyn sitten rahvaan haudoille ja kävelen sankarivainajien paadelle ja haudoille. Keski-ikäinen rouva luutii muistomerkin jalustaa puhtaaksi hennosta lumiharsosta. Vain muutamissa sankarihautojen kynttilälyhdyissä palaa kynttilä. Suurin osa on pimeinä ja mietin, sytytetäänkö niihin valo myöhemmin iltapäivällä tai illalla vai eikö ole enää ketään sytyttäjää, eikö ole muistajaa ja välittäjää.

Kun aamu on vasta aluillaan, kävelen Hiidenvuolteelle. Se on sula sillan alapuolelta. Yläpuoli ja Ahtialanjärvi ovat jäässä ja valkoisen lumikerroksen peitossa. Katselen mustana virtaavaa vettä. Se virtaa hitaasti, raskaana ja tiheänä, niin kuin luonnonvesi on juuri ennen jäätymistään. Se on niin tiheää, että tunnen sen helposti kantavan minunkin ajatukset, äskeiset ja pimeältä marraskuulta jääneet harmaat ajatuksenriekaleet.

Käännyn kotiin. Huomaan kävelleeni niin hiljaa, että hengitys ei ole huurustunut enkä ole hengästynyt. Lisään vauhtia kevein jaloin. Mieli on saanut osansa, nyt on kehon vuoro. Kotona vaihdan jalkaan villasukat, keitän kahvit ja Erjan muhimaan jättämät hiutaleet puuroksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää, hyvät ihmiset, kävelkää tekin mieli ja jalat keveiksi!