Pekka Isaksson
Jo lauantaina teki mieli kävelemään. Se ei vain käynyt päinsä. Sääkö esti, vaimoko kielsi? Ei, sää oli mitä mainioin eikä vaimo olisi kieltänyt. Hyvä vaimo se on, ymmärtää ukkojen kotkotukset.
Mutta ennen kuin kerron, mikä vaivasi, täydennän viime blogikirjoitukseni tietoa liikakilometrien myynnistä. Summa on karttunut 370 euroon, kun Serafiinat korottivat maksamaansa hintaa. Kiitos heille siitä ja samoin kaikille tieosuuksia ostaneille!
Syy kävelemättömyyteen oli se, että heikot jalat eivät olisi kestäneet. Tai kyllä jalat olisivat kestäneet, mutta jalkapohjat eivät. Viimeisinä kävelypäivinä Kainuussa jalkapohjiin, varsinkin oikeaan, kehittyi hitsinmoinen rakko isovarpaan ja etuvarpaan väliin.
Aikani sinnittelin, mutta keskiviikkona oli pakko mennä SPR:n kesäpäiväpisteeseen. Hyvä oli, että menin. Ystävälliset hoitotädit puhdistivat jalat, erottelivat sidetaitoksella oikean jalan varpaat erilleen toisistaan ja kietaisivat vielä ohuen sideharson jalkaterän ympäri. Kantapääkin sai rakkolaastarin.
Siinä loikoillessani hellin hoitotoimien kohteena pisteeseen saapui pari muuta asiakasta. Heistä toinen kuuli juttelumme tai tunnisti minut kävelypässiksi ja kysyi, maksoiko vaivan. Minä siihen, että jo vain, kävelemisen riemusta voi vähän kärsiä ja näytin iloista naamaa, vaikka kyllä harmitti ja vähän nolotti.
Rakot ja etenkin isomuksen paheneminen olivat omaa syytä. Ajattelin vanhasta muistista, että kun niiden antaa pari päivää vaivata, niin kylläpä itsekseen puhkeavat tai puhkaisen, hieman kärsin ja sitten vaiva on ohi. Niin ei käynyt. Sunnuntai-iltapäivän hikinen ylämäki Leihunvaaralla Pohjavaaralle noustessa pahensi tilannetta. Kuuma maantie sai hien virtaamaan, sukat kastuivat entistä pahemmin ja jalan asentokin ylämäessä suosi rakon syntymistä päkiän ja varpaiden väliin.
Olisi edes pitänyt uskoa takana tulevan Antin motkotusta, että kävelkää pojat valkoisella elämänviivalla. Siinä tien pinta on 5-6 astetta viileämpi kuin muualla. Rakot olisivat saattaneet jäädä kokonaan syntymättä, jos olisin jo aikaisemmin noudattanut hänen vihjettään, että niiden paras torjuntakeino on kahdet sukat. Eipä tullut myöskään tauoilla ilmastoutua varpaita.
Ei kun ei! Sitkeä korvamato, joka tunsi miehensä ja hänen kärsimyksestä kirkkaampi kruunu -oireyhtymän, supatti vanhaa iskelmää, jossa ilon tunnit surun tunnein maksetaan. Se on ystäväni Matti Mäkisen pyöräilylaulu. Sitä Maisteriksi sanottu maisteri lauloi suomenkielenopettajan taidolla artikuloiden ja muusikon sävelkorvalla ääntämystään tukien, kun veivailimme ylämäkiä parikymmentä vuotta sitten, siis melkein nuoruudessamme, pitkin Pohjois- ja Itä-Suomen maanteitä. Mutta kävely ei ole pyöräilyä. Pakkohan ne ylämäet on kyllä kävellessäkin nousta ja myös paahtavassa helteessä, mutta mikään pakko ei ole ottaa rakkoja jalkoihin.
Muutakin hyvää opastusta ja vihjettä oli ilmassa. Jollakin taukopaikalla Aarno kysäisi Antilta, mitä etua on maallikosta hassulta näyttävästä kilpakävelijöiden ja edistyneiden harrastajien lanteenkeikutuksesta. Saimme monisanainen selityksen, jonka ydin oli se, että se pidentää ja keventää askelta ja tekee siten kävelemisestä sujuvampaa, nopeampaa ja vähemmän rasittava.
Tähänkin uskon, vaikka siinä saattaa olla Antilla tekemistä ennen kuin tämä porukka luopuu betonisäkkityylistään ja rupeaa pyörittämään pyllyä kävellessä. Sillehän saattaisivat nauraa naurismaan aidatkin. Mutta jos niin sattuu käymään, älkää hämmästykö. Eivät siinä kiiruhda yli-ikäiset drag-kuningatteret showta pitämään, vaan kävelypässit mennä viuhtovat kohti kaukaisia päämääriä somasti takamusta keikuttaen. Mihin nyt ikinä keksivätkin kävellä.
Mikään ei kestä ikuisesti, eivät surun tunnitkaan. Sunnuntaina pääsin kävelemään ja eilen vetäisin kympin aamulenkin. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset! Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne ja ennen kaikkea jaloistanne!
