Poimi päivä

Pekka Isaksson

Muutama viikko sitten minuun asettui korvamadoksi Elomme päivät. Ehkä ei niinkään musiikilliseksi korvamadoksi, vaan mieltä askarruttavaksi sanapariksi. Tunnen kaksikin tuon nimistä musiikkikappaletta. Työväenmarssien klassikoihin kuuluu Semjon Tshernitskin säveltämä Elomme päivät, jonka ainakin Helsingin Työväen Soittokunta on levyttänyt. Samanniminen on Matti Jurvan säveltämä ja Tatu Pekkarisen sanoittama tango. Sekin löytyy Youtubesta Tauno Palon laulamana ja alkuperäisen Dallapen säestämänä vuoden 1936 levytyksenä.

Minuun teki pesänsä tuo työväenmarssi. Olen kuullut sen monta kertaa Lauri Luttisen johtaman Kemijärven työväen viihdeorkesterin esittämänä muun muassa eläkeläisten tilaisuuksissa. Aina se on sykähdyttänyt. Selittämättömällä tavalla se nyt pesityi sieluuni: …. elomme päivät… elomme päivät…elomme päivät.

Joskus minulla käy näin. Jokin sana, lause, kirjan nimi jään kaikumaan mieleen. Niiden synnyttämät mielleyhtymät ovat erilaisia: hilpeitä, iloisia, surullisia, ankeita, ahdistavia. Joskus olen ajatellut olevani sanojen vanki. Nyt sanaparia sävytti nostalgia, alakulo, surumielikin. Mieli alkoi askarrella menneissä päivissä ja vuosiemme vähäisyydessä. Masennus on liian vahva san kuvaamaan oloani, mutta jonkinlaista lamaannusta koin. Luulen, että osasyynä oli kesän lyhyyden tajuaminen – jälleen kerran, kun kesä on komeimmillaan. Moniin iskee kaamosmasennus, joihinkin kevätmasennus, minuun kesälamaannus.

Korvamadon ja lamaannuksen karkottivat luonto ja liikunta. Ensin sain aamukalalla ensimmäisen toutaimeni. Se iski Hiidenvuolteen alaosassa. Kun sain kelattua kalan veneen viereen, ihmettelin, siianko olin saamassa. Veneessä näin, että särkikala tämä on. Päättelin kalan toutaimeksi, ja kotona se varmistui netin kalaoppaista. Toutain on petokala, viihtyy myös vuolteissa, muistuttaa lahnaa, mutta on soukempi. Arvostus ruokakalana näyttää kalastajien suosimilla nettisivuilla vaihtelevan. Meille maistui. Ruotoinenhan se on, mutta savustettuna kelpo syötävä. Myöhemmin sain vielä toisen toutaimen samasta kohdasta.

Kun tulin toutaimeni kanssa kotiin, oli puutarhassa puhjennut ensimmäinen unikko kukkaan. Kukka oli kaunis, väriltään heleän oranssinen. Ihastuttava tuttavuus sekin.

Niin hellitti korvamato, ja loput lamaannuksesta jäi seuraavan aamun anivarhaiselle aamulenkille. Sää oli vielä siedettävä ja löysin uuden reitin, jolla oli myös sorateitä loivasti aaltoilevassa ja metsäisten maanselkien ryhdittämässä maisemassa. Teiden varsilla kukki kurjenpolvia ja muita metsä- ja niittykukkia. Myös pari metsäruusua silmä tavoitti. Lajiketta en tunnistanut, mutta kukat olivat yksinkertaiset, kirkkaan punaiset, terälehtien keskellä keltainen silmäke.

Sitä itse tiedostamatta olin noudattanut vanhaa Carpe diem -ohjetta, joka yleensä suomennetaan sanaparilla ”tartu hetkeen”. Tajusin tämän, kun hieman myöhemmin törmäsin sanontaan aivan toisessa yhteydessä, rakentaessani puhetta hääparille. Sanonta on peräisin roomalaiselta runoilijalta Horatiukselta, joka eli yli 2 000 vuotta sitten. Eräässä oodissaan Horatius kirjoitti: ”Nytkin puhuessani julma aika rientää. Tartu hetkeen, luota huomiseen mahdollisimman vähän.”

Sananmukaisesti ”carpe diem” tarkoittaa ”poimi päivä”. Tutustuessani sanontaan opin, että sosiaalipsykologian professori, edesmennyt Antti Eskola on viitannut sanatarkkaan käännökseen kirjoittaessaan vanhenemista. Minustakin se on hyvä käännös sellaisessa yhteydessä, jossa pohditaan päiviemme vähenemistä.

Aikaisemmin olen pitänyt ehkä historioitsijan taustani vuoksi Tartu hetkeen -ajattelua jollakin tavalla pinnallisena, lyhytnäköisenä.  Nyt olen alkanut ymmärtää, että tulevaisuuteen voi ikääntyessä luottaa yhä vähemmän. Elomme menneitä päiviä on ilo muistella ja miettiä, kunhan ei jää niiden vangiksi, kuten minulle oli käydä. Jokainen nykyhetken päivä muuttuu arvokkaaksi, kun julma aika rientää

Pelastuin Elomme päiviltä poimimalla päivän. Hyväksi avuksi oli kävely, joka on taas alkanut maistua. Kävelkää tekin hyvät ihmiset – ja poimikaa päivät yksi kerrallaan!