Onnekkaita päähänpistoja

Pekka Isaksson

Kun lähdin aamulenkille tällä kertaa Helsingin Kalasatamasta, mieleen pälkähti Isoisänsiltaa lähestyessäni sana promenadi. Mistä lienee tupsahtanut, ruotsin laina. Oliko vauhti niin leppoisa, että sitä voi kutsu promenadiksi, kevyeksi kävelyksi. Vai Kalasataman ja Mustikkamaan välinen Isoisänsiltako sen jostakin mielen sopukasta kaivoi esille?

Yhtään en tuntenut oloani herraskaiseksi. Se olisi sopinut sanaan: kun rahvas lompsi harmaissa sarkavaatteissaan, niin herrasväki promeneerasi valkoisissa kostyymeissään. Olipa miten vain, niin sana osoittautui enteelliseksi.

Muuten, Isoisänsilta on todella upea rakennelma ja sopiva portti Itäisen Helsingin rantareitille, joka ulottuu 23 kilometrin pituisena Kalasatamasta Vuosaareen. Sillä en tiennyt vielä Mustikkamaalla käveleväni. Siellä ihmettelin, mihin on kiire noilla kaikilla ihmisillä, jotka juoksujalkaa kiirehtivät vastaan tai pyyhälsivät ohitseni. Alussa yritin muutamille huikata hyvät huomenet, mutta pian luovuin tavasta. Arvelin, että maalaisuuteni näkyy olemuksestani, jonka silasivat ylöskäännetyt farkunlaheet, ei sitä tarvitse erikseen tähdentää tavalla, joka näköjään on täkäläisille yhä outo.

Rantareitin olemassaolon opin myöhemmin yhdestä opastetaulusta reitillä, jolle vähän väliä huomasin putkahtavani. Panin sen visusti mieleen ja kysyn Helsingin kävelypässeiltä seuraavan kerran kohdatessamme, voisiko sitä tai osaa siitä käyttää tulevissa reittisuunnitelmissa. Kysyn, jos eivät satu lukemaan tätä kirjoitusta, ja kysyn vaikka sattuisivatkin.

Mustikkamaan kierrettyäni sain uuden päähänpälkähdyksen: en ole koskaan kävellyt Kulosaaressa. Jonkinlainen kuva minulle on paikasta muodostunut rikkaiden ja vähintään hyvin toimeentulevien kaupunginosana, hienokseltaan muusta yhteisöstä eristyneenä. Suorastaan tunsin jääneeni jostakin paitsi, kun en tallustellut, saati promeneerannut sen kaduilla silloinkaan, kun muutaman vuoden asuin Helsingissä.

Siis sinne! Olisi jo korkea aika paikata kiusallinen aukko alue- ja sosiaalihistoriallisessa tietämyksessä – ja ehkä luopua joistakin ennakkoluuloista. Niitä on tähän ikään kertynyt sen verran paljon, että muutamasta raskin luopua, mutta tavaksi en sitä ota.

Alku ei ollut lupaava: heti Hopeasalmen ylitettyäni jouduin Marsalkantielle ja risteykseen, jossa siitä erosi Marsalkanpolku. Onneksi risteyksestä erosi myös Hopeasalmenkatu, joka vei syvemmälle Kulosaareen ja suomalaista kulttuuria oikeasti rakentaneiden miesten kaduille: Bertil Jungin tielle, Armas Lindgrenin tielle ja itsensä Lars Sonckin tielle: komea kolmikko suomalaisen arkkitehtuurin mestareita. Kunnioituksesta siirryin tallustelusta ryhdikkääseen kävelyyn.

Reitilläni oli kauniita kadunnimiä, kuten Vanhan Kelkkamäen katu, Kalliokaivon katu…Talot katujen varrella eivät olleet niin prameita kuin olin odottanut. Isoimmat ja komeimmat olivat varmaan reitiltäni syrjässä saaren rannoilla. Yllättävän moni muuten komea vanha rakennus oli alkanut rapistua, maali hilseillä. Sydäntä vähän särki, että joku nuorempi huithapeli suunnittelijaksi oli kehdannut piirtää nelikulmaisia tiilikuutioita jopa mestareiden mukaan nimetyille kaduille. Onneksi oli säilynyt hienoja miljöitä ja mieltä kohottavia taloja. Ihmisiä en aamuvarhaisella tavannut, yhden pakollisen lamppuharjan ulkoiluttajan sentään näin Eugen Schaumannin puistossa.

Palattuani Kalasatamaan onnittelin itseäni onnekkaista päähänpistoista ja päätin tarkentaa esitystäni helsinkiläispässeille: mitäpä jos käveltäisiin Itäisen rantareitin alkuosuus ja teemana olisi arkkitehtien ja taiteilijoiden Kulosaari. Varmaan löytyisi joku asiantuntija opastamaan.

Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, myös siellä, missä ette ole ennen käyneet!