Pekka Isaksson
Tuomari Nurmio laulaa vuonna 1999 julkaistulla albumillaan Dumari ja Spuget tonnin stifloista. Ne eivät paina tonnia, vaan bungaa sen. Yleis- ja virkasuomella Nurmio siis kehuu laulussa tonnin kenkiä, jotka eivät paina tonnia, vaan maksavat tuhat markkaa.
Nytpä minä panen paremmaksi ja kehun neljän tonnin kengillä. Ne eivät kyllä maksaneet neljää tonnia, eivät edes neljättäkymmenettä osaa, kun ostin ne halvalla alennusmyynnistä myöhäissyksyllä vuonna 2016. Neljän tonnin stiflat niistä tekee kilometrimäärä. Niillä on kävelty jotakuinkin 4 000 kilometriä.
En mielestäni sorru tekstimainontaan, vaikka kerronkin, että ne ovat loppuun palvelleet reebokit, joilla olen kävellyt suuren osan kävelypässiuraani. Aivan liian suuren osan: yleinen suositus on, että mitä tahansa kenkiä tulisi käyttää vain pari sesonkia ja kävelykenkiä korkeintaan puoli vuotta, jos niillä kävellään viikoittain edes muutama tunti.
Kenkäni ja minä olemme siis ylittäneet kaiken kohtuuden, tässäkin asiassa. Älkää hemmetissä tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan tehkää niin kuin minä kirjoitan seuraavassa virkkeessä. Vaihtakaa kengät useammin ja käyttäkää ainakin kahta paria yhtä aikaa! Niin kengät saavat kuivua ja välillä levätäkin. Tätä viimeisintä ohjetta olen kyllä noudattanut. Reebokkien lisäksi minulla on ollut samaan aikaan paritkin acisit ja yhdet eccot. Ne muuten olivat ensimmäisen pitkän reissun, Helsinki–Pori-reissun, kengät ja oikein hyvät olivatkin, kevyet ja tarpeeksi kuperapohjaiset. Savolaisveneen malliset. Acisit ovat puolestaan kunnon peruskengät, juoksukengät pohjimmiltaan, mutta minun jaloillani sopivat kävelyynkin.
Reebokeilla olen kuitenkin kävellyt useimmat ryhmämme yhteisistä kilometreistä. Niillä kävellen on juhlittu Suomen satavuotista historiaa Vuokatin-reissulla ja muisteltu surumielin sisällissotaa vuonna 2018 matkalla Hyvinkäältä Tammisaareen. Ne palvelivat hyvin vielä vuosi sitten, kun Kävelypässit tervehtivät 60-vuotiasta Eläkeläiset ry:tä kävelemällä Tampereelta Helsinkiin.
Kun näin rupesin Reebok-kengistä kirjoittamaan, niin pitääpä mainita, että niiden historiaan sisältyy sekä kunniakkaita että vähemmän kunniakkaita vaiheita. Yritys on perustettu Boltonissa Englannissa jo vuonna 1895 nimellä Mercury Sports. Nykyään sen omistaa Adidas. Reebok-nimen se sai vuonna 1958. Nimi tulee afrikaansista ja tarkoittaa kaurisantilooppia. Vähemmän kunniakkaana voinee pitää sitä, että muiden urheiluvälinefirmojen tavoin Reebok teettää tuotteensa halvalla työvoimalla enimmäkseen Kiinassa, osan myös muualla Kaukoidässä. Minun kenkäparini on tehty Vietnamissa.
Kirjoitan rakkaista reebokeista siksi, että nyt on tullut ehdottomasti aika erota niistä. Tai en minä niistä eroa, vaan piilotan komeron perimmäiseen nurkkaan. Niin rouvashenkilö, joka väijyy pikkureikäisiä paitoja – hyviksi työpaidoiksi kesytettyjä – ja muita käyttökelpoisia vaatteita ja kenkiä, ei pääse iskemään silmiään ja käsiään niihin. Siellä komerossa reebokit saavat viettää rauhallisia eläkepäiviä kuluneine pohjineen ja ylimääräisine ilmareikineen. Kenties joskus otan ne sieltä esille, kun tulee jonkin aivan erityisen kävelyretken aika.
Tämän kenkätarinan hankalin osuus on vielä edessä. On ryhdyttävä katselemaan uusia kenkiä. Minulla on kyllä komerossa ne kahdet varakengät, joten tulen hyvin toimeen tämän syksyn, kunnes on aika vaihtaa talvikenkiin. Ehkä jätän uuden parin ostamisen kevääseen, että ehdin kunnolla harkita, pitäydynkö vanhassa merkissä vai kokeilenko jotakin uutta.
Uusissa on aina riskinsä, mutta saattaa vanhakin merkki pettää. Ei ole edes kävelijä vapaa maallisista huolista. Siitä huolimatta, kävelkää tekin hyvät ihmiset!