Muuan lumityö

Pekka Isaksson

Alkuviikosta olimme pari päivää Helsingin Kalasatamassa juuri silloin, kun kaupunki oli sekaisin lumipyryistä ja lumisateista. Maanantai-iltana pistäydyimme syömässä paikallisessa italialaisravintolassa. Siellä oli kodikkaan lämmintä ja ruoka oli tavanomaisen hyvää. Kadulla oli toista. Miltei vaakasuorana puhaltavat puuskat ryöpyttivät pistäviä lumikiteitä, kuin pieniä neuloja. Uutisissa oli kerrottu kehotuksesta helsinkiläisten pysyä sisätiloissa.

Seuraavana päivänä teimme pitemmän kävelylenkin Töölössä. Vaikka tuuli oli vaimentunut, oli sää talvinen. Lunta, nyt isompina ja pehmeämpinä haituvina, kasaantui nopeasti uudeksi kerrokseksi entisten päälle. Jalkakäytäviä ei ollut ehditty aurata. Niiden keskellä kiemursi vain kapea ura kävellä: parhaita lumisateita moniin vuosiin.

Kaaos, kaaos, pauhasi media. Jos sitä olisi ollut uskominen, olisi katastrofi ja maailmanloppu ollut taas lähellä, Pietariakin lähempänä. Oli keli välillä ilkeä, mutta ei se sentään niin paha ollut, kuin  ennakkouutisisten ja ulkonaliikkumisvaroituksen perusteella olisi saattanut luulla.

Minulle sää toi mieleen poikaiän keväiset lumipyryt Peräpohjolassa. Lähes mikään lukemista lukuun ottamatta ei ollut hauskempaa kuin olla silloin ulkona, hiihtämässä tai muuten vain. Pyryjen tullessa siihen vuodenaikaan ei yleensä ollut enää tulipalopakkasia. Ne kyllä pitivät väen sisällä, jos ei ollut mitään tähdellistä ulkona toimitettavaa.

Koiranilma kuitenkin oli – tai ristiriitaisesti ilma, johon hyvä ihminen ei panisi koiraakaan.  Pyryn piiskaamat lumikiteet kirvelivät kasvoilla, latu Ylä-Penikkaan oli aikaa sitten peittynyt, mutta onneksi sen kulku oli tuttu.  Näin jälkikäteen voi muistaa, että nuoren pojan mielestä maailma oli silloin kohdallaan. Semmoinen kuin se oli aina ollut ja sen kuului olla. Kotona odotti mummon keittämä lihakeitto tai hernekeitto, jos oli oikein hyvä tuuri.

Jostakin syystä maanantain pyry toi mieleen myös erään kevättalven illan yli viisikymmentä vuotta sitten. Täällä Pohjantähden alla -elokuva oli ollut ensi-illassa vuoden 1968 syksyllä. Talvella se tuli myös Kemiin. Sitä lähdettiin meiltäkin katsomaan, niin suuri tapaus se oli. En muista muuta elokuvaa, joka olisi saanut enon käynnistämään Mossen ja ajamaan 80 kilometrin lenkin Kemiin.  Nyt mentiin. Hyvä oli elokuva.

Jo iltapäivällä oli vähän pyrytellyt. Elokuvan aikana pyry oli yltynyt ja oli kinostanut lunta Akkunustielle. Alkumatka kotiin sujui miten kuten, kun eno jaksoi väännellä rattia ja kaasutella, mitä nyt Mossesta lähti.  Sitten tuli stoppi, olisiko ollut Helttusenjängällä vai missä. Rottajängällä ei ainakaan, niin lähellä kotia se ei ollut. Jänkiä ja aapoja siellä riitti suurista Martimo- ja Kirvesaavoista pieneen Isojänkään asti. Isojänkä oli varmaan saanut nimensäkin mitättömän kokonsa ja peräpohjalaisen koiruuden vuoksi.

Pyryssä harhautuu helposti, mutta annetaan nyt tällä kertaa noiden soiden ja muiden maaastotyyppien nimien olla. Palataan Akkunustielle. Mosse siellä seisoi tanakasti kinoksessa. Me ensin istuimme, mutta vikkelästi saimme itsemme ulos ihmettelemään tilannetta. Tuuli oli kerännyt voimaa aavoilta ja jängiltä ja puhaltanut koko tieuran täyteen lunta. Isoimmissa kinoksissa sitä näytti olevan melkein haaroihin asti. Ei ollut pysähtynyt tuuli niiden soiden nimiä kyselemään, vaan kovasti oli kiirehtinyt tänne Akkunusjoelle ja sitä mutkitellen seuraavalle tielle, meidän kulttuurinnälkäisten kiusaksi varmaan.

Kaivettuaan takakontista lumilapion, niiden kelien ja maitten suorastaan elintärkeän kapistuksen, eno ilmoitti, että nyt on lapioitava Mosselle kiitorata. On lapioitava riittävän pitkästi, että autoon saa vauhdin päälle ja sillä sitten rynnätään kuin Kiviojan Late elokuvassa.

Eno rupesi lapioimaan, ja riuskasti se kävi. Eno oli riski mies siihen aikaan ja vielä vuosikymmeniä sen jälkeen vähäisestä varresta huolimatta. Siihen ei ollut tarvittu kuntosalia: olivat riittäneet metsätyöt, ojankaivuut, muut talon työt, etenkin ankara jokavuotinen halkosouvi, jossa hän veti metriset halot pitkien matkojen päästä kotipihalle pirunkelkalla – nimen syntyä ei tarvitse arvuutella. Hevosesta oli luovuttu, kun lannevikainen Poku oli tullut viimeisen juontonsa päähän.

Jos muistan oikein, ei eno raaskinut luopua lumilapion varresta silloinkaan. Mitäpä apua meistä vähäsaattoisista nuttuskehveleistä olisi ollutkaan. Niin me  katsoimme tumput suorina tätä mainiota työsuoritusta: kymmeniä metrejä Akkunustietä puhdistui kiitoradaksi, jos ei nyt ihan suitsait, niin kuitenkin kohtuullisessa ajassa. Saatettiin siinä avuksi kutsua molempia eurooppalaisen kulttuurin perushenkiä. Niitä joita en nyt kehtoo oikein mainita, kuten ei kehdannut sotamies Riitaojakaan Väinö Linnan toisessa suurteoksessa, Tuntemattomassa sotilaassa.

Eno sitten starttasi Mossen, vähän aikaa kaasutteli ja kiihdytti auton vauhtiin. Autoraiska rynnisti päin kiitoradan päässä odottavia uusia kinoksia, selvisi niistä heittelehtien ja nikotellen läpi ja metsäiselle taipaleelle, jossa pyry ei ollut päässyt riehumaan yhtä villisti. Kotiin päästiin vielä saman vuorokauden puolella.

Tarinan opetus lienee se, että siihen aikaan ja semmoisessa paikassa kulttuurin seuraaminen saattoi vaatia hikeä, onneksi ei verta, joskus ehkä kyyneleitä. Siitä meillä italialaisravintoloissa illastavilla entisillä jupeilla on vain hataria muistoja jäljellä.

Kävelläänpä silti, hyvät ihmiset, eikä unohdeta muita kulttuuriharrastuksia!