Pekka Isaksson
Suomessa on taivasteltu Yhdysvaltojen DOGE-ryhmän rajuja otteita liittovaltion toiminnan alasajamiseksi. Sitä johtaa presidentti Donald Trumpin vaalikampanjan suurlahjoittaja Elon Musk. Eipä paljon kannattaisi taivastella: täällä on menossa samanlainen prosessi, toki hitaammin, mutta pahoin seurauksin yhtäkaikki.
Eroa on lopulta vain leikkkauksilla pilailun tavassa. Kun Musk heiluu puhetilaisuuksissa moottorisahan kanssa, meillä leikkaajat esittelevät saksia. Sitäkään en osaa pitää edes aste-erona, en ainakaan sivistystyneisyyden tasossa.
Tänä aamuna luin Ylen nettisivuilta uutisen Sosiaali ja terveys ry Sosten teettämästä Sosiaalibarometri-kyselystä. Uutisessa kerrottiin, että viidennes hyvinvointialueiden työntekijöistä on lisännyt asiakkaiden ohjausta sosiaali- ja terveysjärjestöihin, koska hyvinvoinialueella ei ole tilanteeseen sopivia palveluja. Syynä ovat säästöt, joiden vuoksi palveluita on leikattu.
On hyvä, että Suomessa on laaja sosiaali- ja terveysjärjestöjen verkosto. Sillä on tärkeä rooli myös palvelujen tuottajana. Sitä ihmettelen, kuinka järjestöjen hartiat kestävät palvelujen kysynnän lisääntymisen. Myös niiden valtionapuja on säästövimmassa leikattu. Kohta ei ole ketään ottamassa koppia julkisista palveluista putoavista.
Näin. Sitten omiin kokemuksiin, jotka nekin ovat valitettavasti yleistettävissä. Useilla, kenties kaikilla hyvinvointialueilla on ikääntyneiden päivätoimintaa karsittu ja korvattu digitaalisilla etäyhteyksillä. Joissakin tapauksissa päivätoimintaa aiotaan korvata kerhoilulla, josta puuttuvat monet palvelukeskuksissa saadut palvelut, kuten kuljetus, ruokailut ja mahdollisesti sauna.
Onhan se tietysti parempi kuin kylmä ja monille vaikeasti käsiteltävä näyttöruutu. Se ei kaikessa tekoälyssäänkään korvaa toisen ihmisen läsnäoloa. Pitkäaikaissairas läheiseni on elänyt vuosia kotihoidon, henkilökohtaisten avustajien ja minun ja vaimoni toiselta paikkakunnalta tekemiemme käyntien varassa. Hän ilahtui ja virkistyi suuresti päästyään alueellisen palvelukeskuksen päivätoimintaan. Sen näki ja kuuli selvästi. Hänen tapauksessaan toiminta loppui, kun hän ei enää voinut ja jaksanut osallistua siihen, niin että siitä ei voi hallitusta ja hyvinvointialuetta syyttää. Joka tapauksessa kokemus oli tosi hyvä.
Toinen kokemus koskee terveydenhoitoa. Sama läheinen sai viime syksynä kaikkien muiden sairauksiensa seuraksi koronan. Se käynnisti semmoisen sairaalakierteen, että hän on yhä kolmen kuukauden kuluttua sairaalassa. Siellä viettämästään ajasta hän on pari kuukautta odottanut pääsyä kuntoutukseen, jossa pitäisi ratketa, voiko hän jatkaa asumista kotona vai onko ryhdyttävä etsimään ympärivuorokautisen hoivan paikkaa. Ei hänellä hengenhätää ole, jos sillä tarkoitetaan fyysiseen kuolemanvaaraan joutumista. Sairaala on mainettaan parempi ja onpa apu lähellä. Sen sijaan hänellä on hengen hätä toisessa mielessä, tylsistymisenä ja armottomana koti-ikävänä.
Pitkien sairaalajaksojen syy on varmasti tuttu meistä monille, jos ei ihan omakohtaisesti, niin läheisten, ystävien ja tuttavien elämää seuranneina ja siitä osallisiksi päässeinä ja joutuneina. Jatkokuntoutuspaikkoja on niin vähän, että sairaalan henkilökunnan arvion mukaan odotusaika sellaiseen saattaa venyä sadaksi päiväksi tai jopa sen yli. Se on kaikille haitaksi. Sairaalat ovat ylikuormittuneita, kun niiden vuodepaikoilla on niille kuulumattomia. Asiakkaiden kunto ei parane, vaan pysyy ennallaan tai heikkenee niin, että jatkokuntoutuksen jälkeenkäänkään hänestä ei ole kotieläjäksi. Yhteiskunta eli me maksamme siitä ja sairaansijojen epätarkoiituksenmukaisesta käytöstä aiheutuvat lisäkulut. Eniten kärsivät sairauksiensa haurastamat ikämiehet ja -naiset.