Ylen oivallinen Yle on kysynyt noin 850 suomalaiselta ehdotuksia, kuinka tehdä Suomesta parempi paikka. Niitä on julkaistu 18-osaisessa videosarjassa. Sinä huhtikuun 13. päivän aamuna, jona kävelypässit lähtivät Helsingin-kerrokselle, arkkitehti Marco Steinberg kertoi Ylen aamutv:ssä omasta ehdotuksestaan, että tehdään Suomesta parempi paikka elää tekemällä siitä parempi paikka kuolla.
Lisää Aarno Jalosen ottamia kuvia löytyy tästä linkistä.
Kuulostaa provosoivalta. Ehkä niin, mutta Steinbergin ajatuksessa on vinha ydin. Ikääntyvät ja vanhukset on koettu Suomessa riesana sen sijaan että me olemme taitoinemme, tietoinemme ja rahoinemme – joita tosin on valitettavan vähän päätä kohti laskettuna – todellinen voimavara.
Suomesta tulisi paljon nykyistä parempi paikka, jos meidän 10, 20, 30 viimeistä ikävuottamme tehtäisiin paremmiksi huolehtimalla meistä paremmin. Yksinkertainen matematiikkakin sen kertoo: 15 vuoden päästä joka neljäs suomalainen on yli 65-vuotias. Jos nämä 1,5 miljoonaa elävät paremmin, niin totta kai Suomi elää paremmin.
Steinbergin haastattelussa minua sykähdytti ajatus, että elämää pitäisi katsoa kokonaan toisin päin kuin nykyään tehdään. Sen sijaan, että sitä ajatellaan syntymästä kuolemaan, pitäisi katsoa kuolemasta syntymään. Minusta se onkin ainoa mahdollisuus ymmärtää elämää, koska menneisyys on ainoa, mitä me varsinaisesti voimme nähdä.
Tulevaisuutta me emme näe. Se on aina miltei läpitunkemattoman usvan peitossa. Me voimme kalenteriemme ja viisivuotissuunnitelmiemme avulla yrittää sijoittaa sinne aikeita ja toiveita, mutta heti nekin peittyvät epävarmuuden sumuun. Nykyisyys on aistiemme sekava kokemusvyyhti, epäselvä kuin lähimaisema kovaa vauhtia kiitävästä luotijunastakatsottuna. Ken sitä ryhtyy tuijottamaan, saa huimauskohtauksen.
Ymmärtääksemme jotakin tai edes nähdäksemme jotakin, meidän on katsottava taaksepäin. Niinhän me teemmekin. Me olemme kuin hevoskärryn perässä istuvat poikaset ja tyttöset, jalat reunan yli roikkuen, ja silmiemme edessä me näemme taaksejääneen matkan, siitäkin selvästi vain pienen kappaleen. Tällä on jotakin tekemistä ajan ymmärtämisen kanssa, mutta en oikein tiedä vieläkään, mitä.
Näin henkeni vyöttäneenä kohtasin pässiveljet Helsingin rautatientorilla. Olimme lähdössä kävely- ja kulttuurikierrokselle keltaisissa huomioliiveissämme. Osassa liiveistä luki Liikettä omin koivin – liikettä yhteisvoimin ja osassa Liiku ja näy. Olimmepa me komea näky!
Antin suunnittelema ja tasaisella juttuvirralla aateloima reitti kulki Kolmelta sepältä Mannerheiminkadun ja Esplanadin kautta Senaatintorille Aleksanteri II:a tervehtimään. Sitten Säätytalon vieritse Laterna magica -divariin ja galleriaan. Ennen kuin sinne päästiin, tuli tosi turvallinen olo, jos sitä mikään oli aikaisemminkaan horjuttanut seurassa tällaisessa. Aarno-pässi kertoi nimittäin pitäneensä Säätytalossa ainoan julkisen esitelmänsä, maa- ja metsätöiden työturvallisuudesta, ja Pertti-kertoi olleensa sitä kuuntelemassa, alan opettaja kun silloin oli Kiljava-opistolla. Laterna magicassa katsoimme tarkasti Antti-pässin valokuvaajakaverin Erkki Raiskisen kuvat menneiltä vuosilta. Kannattaa käydä sekä näyttelyn että aivan hurmaavan divarin vuoksi, jos niillä nurkilla pyörii.
Sörnäisten rantatiellä aurinko lämmitti ja juttu luisti. Mitäkö puhuimme? No, vanhoja muistelimme. Vaikka fyysinen katseemme oli tiukasti kiinnittynyt eteemme, oli henkinen katseemme kohdistunut vähintään yhtä terävänä menneeseen, aivan kuten tuossa yllä arvelinkin. En ryhdy tämän laajemmin juttujamme referoimaan. Osa niistä on pikkuisen painokelvottomia, vaikka hauskoja kyllä.
Sörnäisten rantatieltä poikkesimme Kansan Uutisten toimitukseen ja katsastimme siellä pienen kirjanurkkauksen. Lounaalla sijoittelimme kalenterin avulla aikeitamme tulevaisuuteen. Hyvinhän se sujui, mutta aina on otettava lukuun tuo epävarmuuden usva.
Paluumatkalla pistäydyimme Työväenliikkeen kirjastossa. Pässiveljet yrittävät jostakin syystä lahjoittaa minut sinne arkistoitumaan, mutta tiukan neuvottelun jälkeen lahjoitimme kirjastolle vain minun 15 vuotta vanhan väitöskirjani. Niin on sitten sielläkin kunnon luettavaa!
Sitten kipin kapin Kansan Arkistoon, jonne Antti oli varannut esittelijöitä ja mukavaa juttuseuraa kaksin kappalein, arkistonjohtaja Maritta Jalkasen ja kuvayksiön tutkijan Pia Pursiaisen. Olipa meillä kysyttävää: Kytäjän työväenyhdistyksen lipusta (Aarno), SKP:n julkiseksitulon 30-vuotisjuhlien Helsinki-kierroksesta (Antti), Vantaan SKDL:n historiasta (Pertti), Kemin Demokraattisten Nuorten arkistosta (Pekka), kuvien hinnoiata (kaikki yhdessä) ja paljosta, paljosta muusta.
Yhden hyvän ehdotuksenkin siinä neljään mieheen ja kahteen naiseen kehittelimme. Yhtä tärkeää kuin on huolehtia yhdistysten arkistot Kansan Arkistoon, on huolehtia myös henkilökohtaisiset arkistot sinne. Niin tarkentuu katseemme menneisyyteen, ja sehän, kuten tässä vaiheessa jo varmaan yhdessä ymmärrämmekin, on varsinaisesti ainoa, minkä voimme nähdä. Jotta henkilökohtaisten arkistojen luovuttaminen pääsisi hyvään alkuun, niin teimmepä me, Aarno, Pertti ja Pekka, aika keikauksen. Läksimme kotiin ja jätimme Antin sinne osaksi Elävää arkistoa. Siellä hän varmaan kertoo juttuja tänäkin päivänä – jos ei ole komennettu kotiin.
– Pekka Isaksson
