Pekka Isaksson
Kävelypässien pahimpiin kiusanhenkiin kuuluu kylmä vinkka, etenkin se pohjanpuoleinen. Jos se pääsee yllättämään hiemankin väärin pukeutuneen ja itsensä onnettomasti hikeen kävelleen pässin, niin jopa vihloo ilkeästi.
Niin kävi minulle tänään, eikä missään jäisen meren rannoilla tai pohjolan tuntureilla, vaan täällä koto-Espoossa ja naapuri-Kauniaisissa. Mutta sieltä kaukaa se tuli, tunturien yöpuolelta ja Ruijan mereltä, sieltä missä ikivanhat jäähait, holkerit, laiskoin liikkein saalistavat ja hukkuneet merimiehet, meriraukat, ikuisesti vaeltavat ja kohtaloaan vaikertavat. Siltä tuntui.
Pässien kävelytempaus etenee ripeästi. Kolmannen viikon lopussa olimme jo ohittaneet Heinolan ja lähestyimme Lusia. Olimme hieman sen paikan eteläpuolella, jonka kaikki vitostietä kulkeneet tuntevat Lusin varalaskupaikkana. Siellä suuret pohjoiseen kulkevat valtaväylät, vitostie ja nelostie eroavat toisistaan. Emme kävelleet vitostietä, vaan hieman sen länsipuolella Lusintiellä.
Aarno on tehnyt jälleen reittikartan ja etsinyt kuvan päätepisteestä. Ne löytyvät linkeistä blogikirjoituksen alta. Kuvassa näyttäisi olevan vasemmalla vanha navetta, jonka Aarno arveli saatetekstissään sopivan pässienkin taukopaikaksi. Kuvan vuodenaikakin on lähes sama, vaikka kuva on 8 vuotta vanha.
Viikolla kolme pässilauma käveli yhteensä 46,8 kilometriä. Vaikka matka lyheni hieman edellisistä viikoista, se pysyi edelleen reilusti tavoitteeksi asetetun 39,2 viikkokilometrin yläpuolella. Se on erityisesti Hannun (67,9 km), Pertin (61,2) ja Aarnon (54,2 km) ansiota. He ovat muutenkin talsineet mahtavia päivä- ja viikkolukemia. Yhteiskilometrin määrässä Pertti on jo omalla sataluvullaan. Hänelle on kertynyt kävelykilometrejä pitkälti kolmattasataa.
Meistä Porin kävelyn veteraaneista Antti ja minä sekä Heimo olemme – kuinka tämän nyt sanoisi nätisti – uurastaneet maltillisemmin. Tosin emme mekään ole painolastina olleet, vaan täyttäneet osamme. No jaa, partakarvani verran vajaasti. Minun on nimittäin häpeäkseni tunnustettava, että kolmannella viikolla en yltänyt ihan tavoitteeseen, vaan jäin siitä 400 metriä. Näin näytti varmasti lahjomaton laskuohjelma, johon olen merkinnyt tiedot toivottavasti lahjomattoman älypuhelimen GSP-pohjaisen matkamittarin päivälukemista. Minun viimeinen merkintäni viime viikolta on lauantailta.
Jos tuon vajeen olisin tiennyt ja muistanut ennen saunassa käyntiä ja kilometrien merkitsemistä laskentataulukkoon, niin olisinhan minä pienen mutkan vielä tehnyt. Mutta myöhäistä mikä myöhäistä. En tiedä masennuinko havainnosta vai alituksen pienuudesta niin paljon, että en sitten viitsinyt sitä sunnuntainakaan paikkailla. Näin jäi pässihistoriaan kohdalleni ikuinen 400 metrin pituinen tahra ja kysymys mikä tuli Pekka-pässille viikolla kolme. Sitäpä saavat pässihistorioitsijat aikanaan selvitellä. Itse en anna edes vihjettä. Sitä ei nimittäin ole.
Mutta että 400 metriä. Kyllä harmittaa. Nyt pyhästi vannon kautta kiven ja kannon, että jatkossa hoidan osuuteni paremmin ja kävelen reippaammin. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset!