Pekka Isaksson
Jouko otti ahkiosta tuuran ja iski muutaman kerran. Hyvältä näytti. Arvelin hänen sen jo tienneenkin. Kysyin, olivatko verkot silloin ennen olleet tuon niemen takana. Hän sanoin niin olleen.
Lähdimme kiertämään niemennokkaa ja siitä selvittyämme jatkoimme lahdelman keskelle, hieman eri paikkaan kuin monta talvea sitten. Silloin verkot olivat muistaakseni olleet rannempana ja kauempana koillisessa.
Olimme arvuutelleet, joko avannot ja erityisesti nostoavanto olisivat hulahtaneet muodottomiksi ja petollisiksi sulapaikoiksi. Eivät olleet. Kaikki oli siistiä niin kuin aina Joukon verkoilla. Verkkojatat oli laskettu tammikuussa kolmeksi sakaraksi. Myös niiden leikkauspisteessä oleva nostoavanto piti aukaista kairaamalla.
Verkot Jouko oli tosin nostanut jo pari viikkoa sitten. Jäätilanne ei olisi vaatinut sitä. Se oli 22.3. edelleen hyvä ainakin tässä osassa isoa Längelmävettä. Kairasta silmämääräisesti arvioiden jäätä oli noin 40 senttiä ja enemmänkin, eikä se ollut haurasta ja välikerroksittain jäätynyttä, kuten ilmeisesti monilla muilla järvillä. Pikemminkin syynä verkkojen aikaiseen poisottamiseen oli saalis. Se oli ollut parempi kuin hyvä, kuhia oli kertynyt pakastimeen 36 kiloa. Nyt olimme tulleet nostamaan myös narut pois.
Talvella Jouko oli arvellut, että soittaa minut kaveriksi, kun kevätjäiltä sulaa lumi. Lumi oli sulanut, mutta väliin oli tullut muuta tekemistä ja menoa, niin hänelle kuin minullekin, ja verkot oli pitänyt nostaa pois. Naruja puikkoihin kieputtaessamme sovimme, että ensi talven verkoille tulen mukaan hanslankariksi. Mielelläni lähden: talvinen verkkokalastus on Suomessa perinteinen ja edelleen mainio kalastustapa.
Kun nyt ei ollut verkkosaalista luvassa, olimme sopineet lyhyen työrupeaman ja nokipannukahvistelun jälkeen käyvämme pilkkimään. Olosuhteet olivat lähes ihanteelliset: jää oli lumeton, ahkio luisti hyvin, aurinko helli pilkkimiehiä. Mutta totta kai jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Tässä talviparatiisissa se oli navakka, suorastaan pureva luoteistuuli, joka aika ajoin kääntyi puhaltamaan miltei pohjoisesta.
Vaikka varustus oli hyvä, monituntinen tuulessa istuskelu söi miestä, söi ärhäkämmin kuin kala. Kärpäsentoukat, mormyskat ja pystypilkit houkuttelivat vain muutaman ahvenen ja pari särkeä koukkuun ja sitä rataa ylös. Eivät olleet miljoonaveljet liikkeellä. Jouko arveli lopulta auringon paistavan liian kirkkaasti. Kuten hyvin tiedämme, kyllä kalamiehillä on aina jokin takin taskussa.
Kun tarkistin Joukon mökkirantaan palattuamme kännykän matkamittarin lukeman, se näytti 6,7 kilometriä. Aivan kelpo päivälenkki. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, mutta varokaa heikkoja jäitä. Niitäkin on.
Onnittelut vetten päällä – kuivana – pysymisestä!
Itse olin vuosina 1961-1969 mitä innokkain kalamies. Ja tietysti taitava saalistaja. Olin Heinolassa paperiosaston (silloisen paperityöläisten ammattiliiton osasto 81:n) aktiivi myös kalastuksen alalla.
Osaston pilkkikisoja varten hommasin salaisen aseen, paikallisen kairagurun eli Uuno Rantasen tehokairan. Sillä saisi nopeasti ja kepeästi yhteyden vedenalaiseen maailmaan.
Pakkasta sattui tuolloin maaliskuun lopun aamuna olemaan purevat 22 miinusastetta, kun me parikymmentä kalanahnetta kahlasimme osaston himoittua kalamestari-titteliä hakemaan.
Puolikilometrisen uppohankikävelyn jälkeen tulimme sovitulle kisapaikalle. Sitten tuli startti ja lähdin ”varmaa voittoa” hakemaan…
…ryntäykseni uudella kairalla ensiavantoa tekemään oli näyttävä, mutta kostea sillä toinen jalkani upposi lumen alla olleen ohuen jääriitteen läpi ja hyinen vesi alkoi miltei heti jäädyttämään vaatteitani – ja minua myös.
No, lohduttauduin: Voitin sentään uintikilpailun!
Niin raaka tuo – vain silmänräpäyksen kestänyt – pakkasavantokokemus oli, että pilkkikalastus päättyi siihen, miltei päivälleen puoli vuosisataa sitten!