Kurkien kanssa Sukevanjärveä kiertämässä

Pekka Isaksson

Olen juuri päässyt ihmettelemästä, miksi kurjet eivät huuda tänä aamuna, kun pienen metsäniemekkeen takaa kuuluu käheitä huutoja, joista ei voi erehtyä. Kurjet ovat kuulleet minun tulevan Huutolahdentietä paljon ennen kuin minulla on ollut mitään aavistusta niistä. Kun pääsen niemekkeen kärkeen peltojen tasalle, kuulen oikealta raskaiden siipien ensimmäiset iskut ja näen pienen parven nousevan lentoon. Ne eroavat toisistaan jo ennen pääsyään puiden latvojen tasalle: kaksi lähtee samaan suuntaan kuin minä kävelen, pohjoiskoilliseen. Kolme kaartaa etelään.

Muutaman sadan metrin päässä minut yllätetään jälkeen. Metsän reunasta peltojen takaa nousee isompi parvi. Kun se pääsee irti puunlatvoista, lasken 25 lintua. Ne lähtevät lentämään jonnekin luoteen suuntaan. Ilmansuunnista ei vielä pidä päätellä mitään. Muuttoon on vielä aikaa, ja kurjet vain parveilevat sitä enteillen.

Järven toiselta rannalta näen vielä kaksi pientä kurkiauraa, jotka kohtaavat toisensa järven yllä. Ne liittyvät yhteen. Näyttää siltä, että ne pitävät neuvoa, minne lähteä. Ne kiertelevät ja kaartelevat sekavana ryhmänä, kunnes järjestyvät yhdeksi auraksi ja lähtevät lentämään järvenselän suuntaisesti etelään, jonne minäkin olen nyt menossa.  

Olen tyytyväinen, että olen kuullut ja nähnyt kurjet. Olen aina pitänyt niistä. Niissä on jotakin salaperäistä, rumaa komeutta, ja mikä jumalainen ääni. Jos päätös olisi minun, Suomen kansallislintu olisi joutsenen sijasta kurki. Harmittelen, etten ottanut Sukevan-reissulle mukaan isompaa kameraa. Kännykkäkameralla on turha havitella kunnon kuvia kurjista, niin isoja lintuja kuin ne ovatkin.

Kävelen tänään Sukevanjärven ympäri. Olen lähtenyt Raudanniemestä Sukevan kylän kupeesta hieman kahdeksan jälkeen, aika myöhään siis. Nyt olen jo hyvässä kävelyvauhdissa. Aurinko lämmittää mukavasti, mutta ei paahda vaeltajaa. Ilmassa on kuitenkin aavistus tulevasta: sateista, tuulista ja viileydestä. Kävelyyn sää on ihanteellinen. Matkakin tuntuu sopivalta. Olemme lankomiehen kanssa arvioineet sen vajaaksi 20 kilometriksi.

Päivämatka on suunnilleen yhtä pitkä kuin ne, joita Kävelypässit ovat kävelleet yhteisillä kävelytempauksillaan Helsingistä Poriin, Helsingistä Vuokattiin, Hyvinkäältä Tammisaareen ja Tampereelta Helsinkiin. Tänä kesänä emme ole voineet sellaista järjestää. Syynä on koronavirus, joka sekoitti keväällä kaikkien suunnitelmien tekemisen ja joka jälleen uhkaa erityisesti meidän ikäihmisten yhdessäoloa ja yhteisiä toimia. Jokainen pässi on saanut selvitä, miten parhaiten taitaa, kävelypuuhistakin.

Minä olen kävellyt yksin ja Erjan kanssa Lempäälässä ja erityisesti Birgitan polun reiteillä. Lenkit ovat olleet keskimäärin 7–8 kilometriä pitkiä, siis kunnon aamulenkin mittaisia. Joukossa on ollut muutama yli 10-kilometrinen. Pari viikkoa sitten Sukevalle tultuamme päätin, että teen muutaman pässilenkin. Niin olen tehnytkin, muutaman yli kymmenkilometrisen ja yhden 14-kilometrisen. Kävelyrupeaman huipentaa tämän päivän lenkki. On hyvä olla kunnossa, kun syksy alkaa.

Toki olen Sukevalla tehnyt muutakin kuin kävellyt. Olen muun muassa poiminut puutarhamarjoja. Erityisesti mieli tekee mainita tyrnisavotta. Vaikka se ei tällä kerralla ollut aivan niin hurja kuin parhaina vuosina, niin ovatpa oikean käden etu- ja keskisormi tyrnihapon polttamat. Mielessäni olen tuuminut, että kun se tekee ulkoisesti tämmöistä, niin kyllä sen täytyy olla sisäisesti tosi terveellistä. Tässä uskossa olen kiltisti syönyt puoli kourallista tyrnimarjoja joka aamuisen puuron seurassa. Hyvin ovat alas menneet, vaikka en ole ollut yhtä kekseliäs kuin Elia, 8 v, joka huomasi, että kukaan – mummikaan – ei ole käskenyt puremaan marjoja, vaan ne voi nielaista kokonaisina.

Tietysti olemme lankomiehen kanssa vähin kalastelleet. Sukavanjärven kierroskin on jo kertaalleen tehty. Vesitse ja soutamalla, mikä vain lisää kierroksen liikunnallista arvoa. Minä tosin en saanut soutaa, kun airot piti kuulemma pitää vakaissa käsissä. Sain sentään tavan mukaan sekoilla siimojen kanssa takatuhdolla. Jotenkinhan sekin meni: saaliista vaikenemme, koska meitä on kielletty edes puhumasta muusta saaliista kuin kuhista. Kun siis täällä huoletonna veikkona kävelen, paistaa Erja eilisiä saaliskaloja, joiden nimeä emme siis mainitse. Enkä nyt muutenkaan mainitsisi, mutta en millään malta, kun juuri tuossa siintelee Muhalahti, josta ne vetouistelemalla saaliiksi saimme.

Miltei tarkalleen puolivälissä pidän Järvenpää-Kukkopuron kylätoimikunnan rantamajalla kunnon lepotauon. Paikka nousee Kävrelypässien taukopaikkojen listalla kirkkaasti Top-vitoseen, jollei peräti kolmoseen. Kulkija saa kahlata rantavedessä ja lepuuttaa sen jälkeen jalkojaan edessään kaunis järvenselkä. Venevalkama, grillipaikka ja koko ympäristö on hoidettu hyvin: huolehtivaisia ihmisiä nämä täällä.

Jalat ovat hyvässä kunnossa, sielusta nyt puhumattakaan, joten matkaa sopii jatkaa. Kun ynnäilen kulkiessani, huomaan ettei tästä nyt ihan 20 kilometriä kerry, mutta 18 hyvinkin. Saa kelvata, päätän. Hyvä päätös, sillä Sukevan kylällä putoavat ensimmäiset sadepisarat. Ne eivät kastele, vaan varoittavat tulevasta.

Vielä minua odottaa yllätys. En ole muistanut, että tänään on toinenkin juoksu- ja kävelytapahtuma, Sukevan hölkkä, joka osan matkaa kulkee juuri niillä reiteillä kuin minäkin kuljen loppumatkan.  Rantaraitilla ensimmäiset juoksijat tavoittavat minut ja pyyhkäisevät ohitse. Kymmenkunta päästän ohi, mutta sitten iskee pieni piru: nykäisen repun paremmin selkään ja panen juoksuksi. Hyvin kuljen muutaman sata metriä joukon mukana ja tavoitankin pari. Ohi en sentään henno mennä: rajansa kaikella, lauantaihuveillakin.

Kävelkää, hyvät ihmiset, saatte mukavia kokemuksia syksyllä muisteltaviksi!