Pekka Isaksson
Kuluneen sanonnan mukaan mopo karkasi käsistä tai lähti käsistä, kun tekijä kuumeni liikaa, hänelle muuten sattui ylilyönti, tai hän innostui kohtuuttoman tuntoisesti jostakin asiasta tai toimesta. Vaikka sanoja vähintään hymähtää touhotukselle, ei sanonta ole yksioikoisen kielteinen. Sehän voi kuvastaa myös tekijän intohimoista suhtautumista tekemiseensä.
Kun käyttää kävelypässien perinteistä tapaa vääntää puujalkajuttuja ja -sanontoja kaikesta mahdollisesta ja vielä mieluummin mahdottomasta, voi minusta sanoa, että tänään minulta karkasivat lenkkarit jaloista. Piti käväistä pienellä aamulenkillä, mutta aivan huomaamatta lenkkarit alkoivat viedä miestä niin, että lopulta kännykän näyttöön piirtyi luku 19,8 kilometriä.
Se on kävelypässillekin kelpo luku, noin aamulenkiksi. Mutta minkäpä mahdoin, kun tie kutsui ja kesäiset jalat vastasivat kutsuun auliisti. Tulin kiertäneeksi tässä lähistöllä Lähderannan, Jupperin kahteenkin kertaan, Hämevaaran, Lintuvaaran, Leppävaaran ja muutaman muunkin kaupunginosan ennen kuin lenkkarit pysähtyivät kotiovelle.
Ei tämä nyt oikein vakuuttavaa kuvaa anna kävelypässin suoraselkäisyydestä, kun sallii lenkkarien noin villiintyä. Mutta tulinpa siinä menossa kokeilleeksi kestävyyttä lähestyviä Kainuun-etappeja varten. Nehän yleensä ovat 20 kilometrin pituisia, yksi reilusti yli, puoleenväliin kolmattakymmenettä. Hyvin meni, tämä yksi päivä, mutta annas, kun niitä on viisi peräkkäin. Kuinka silloin sarvet pannaan.
Ei tämä innostuminen ihan tavatonta ole kävelypässien joukossa. Kuten viime blogikirjoituksessa arvelin, olemme 2,5 viikkoa etuajassa saavuttaneet 95 päivän tavoitteemme eli 520 kilometriä. Kun kävelemme viikossa keskimäärin 50 kilometriä sarviparia kohti, se merkitsee, että meille kertyy noin 125 lisäkilometriä.
Niinpä Aarno ja minä kartta- ja tilastovastaavina päätimme, että kävelypässit eivät jatkaneetkaan suorinta tietä eli viitostietä Sukevalle, matkamme välietappiin, vaan kääntyivät tekemään suitsaitsiiingin eli pikaisen tutustumislenkin Pohjois-Savoon. Lähdimme siis valtatie viideltä oikealle Honkakosken ja Ilomäentien kautta tielle 87, joka vie Rautavaaraan. Mutta emmepä menneetkään sinne. Koirakosken ohitettuamme ja Nurmijoen ylitettyämme käännyimme suoraan pohjoiseen Nurmijoentielle. Sen tien alkupäässä olimme sunnuntai-iltana, jolloin 11. viikko päättyi.
Koirakoskella asuva Heikkis-Veikko, Sonkajärven Eläkeläiset ry:n mainio puheenjohtaja, on saattanut menneellä viikolla ihmetellä, että mikä se pölähti ohi niin, että jäi vain p-nen (pölyinen) vana taivaalle. Me pässithän siinä mennä tohotimme perä perää kuin Kytäjän kartanon muinaiset porsaat.
Tällä kulmalla tiet ovat sen verran pieniä ja kimuraisia, että pitää varoa, että ei eksy savolaiseen umpisolmuun ja vitikkoon. Siellä loppuu pian etelän miehiltä ja pässeiltä yksin ohvikin. Lujasti kuitenkin uskomme, että pääsemme aivan näinä päivinä Jyrkälle, jossa tutustumme tietysti virtuaalisesti kuuluun Jyrkkäkosken ruukkiin. Siitä kerron sitten, kun olemme sinne päässeet.
Antakaa, hyvät ihmiset, jalkojen viedä, kävelkää!
Perinteistä valokuvaa ei siis ole linkitetty, koska nyt ollaan semmoisella alueella, että herra Googlekaan ei ole tullut tänne valokuvaamaan katu- ja tienäkymiä.