Aarno Jalonen
Miksikö kävelen?
Olin päättänyt jo ennen eläkkeelle jäämistäni, että liikuntaa on lisättävä. Silloin olin rankasti ylipainoinen, joten hölkkääminen, josta olin aina pitänyt, ei enää onnistunut. Viimeisinä työvuosina olin lisäksi saanut kaikenlaisia pikkuvaivoja. Liikunnan aloittaminen oli ihan välttämätöntä.
Valitsin hölkkäämisen tilalle pyöräilyn ja tein päivittäin pyöräilylenkkejä ympäri vuoden. Kävelinkin myös jonkin verran, kävely kun ei rasita niveliä ja selkää niin pahasti kuin juoksu. Kireimmillä pakkasilla pyöräily ei muutenkaan ole mukavaa ajoviiman vuoksi, ja pyörän tekniikkakin jäätyy. Kun en ole (tai ollut) ollenkaan seurallinen, liikuin yleensä yksin.
Minusta tuli, sunnuntailapsena, Kävelypässi onnellisen sattuman kautta, josta on Porin matkan blogissa kerrottu. Matkakertomus on edelleen luettavissa Eläkeläiset ry:n nettisivulla. Tilaisuus lähteä mukaan Kävelypässien Helsinki–Pori – kävelylle tuli minulle juuri sopivaan aikaan, sikäli että takana oli liikunnallinen kevät ja painonikin sattui olemaan alimmillaan.
Tämä kävely oli erityisen mukava siksi, että matkan järjestelyt oli asiantuntevasti tehty. Minä olin mukana vapaamatkustajana ainutlaatuisella matkalla, ilman huolen häivää. Kaikki vastuu matkan etenemisestä oli matkakumppaneillani, koska minä en ollut mukana matkasuunnitelmaa tekemässä.
Vaikka Hellaakoski runoili: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, en ole tuntenut vastaavaa vapauden tunnetta, jonka tunsin kävellessäni Poria kohti. Tietä riitti – märänpää oli, mutta ei näkyvissä, eikä aikataulukaan ollut minun huoleni. Matka alkoi kaupungista ja seuraavana päivänä olimme jo maaseudulla. Eteen tuli uusia läänejä, kaupunkeja, kyliä ja uusia ihmisiä. Tuoksutkin tien varsilla vaihtelivat ja kevät oli muuttumassa kesäksi. Minä tunsin olevani Usko Kempin ”Vanhan kulkurin” kaltainen huoleton ukko.
Kuuntelin matkalla kiireettömästi kerrottuja elämää kokeneiden miesten juttuja, jotka olivat ihan toisenlaisesta todellisuudesta kuin oma elämäni. Tarpeen tullen ja ilman ”tarvettakin” pysähdyttiin tauolle. Opin tällä matkalla myös taukojen merkityksen muutenkin kuin levon ja eväiden vuoksi.
Tapasimme eri eläkeläisyhdistysten ihmisiä, mikä oli osa matkasuunnitelmaa. Se ei kuitenkaan häirinnyt merkittävästi leppoisaa matkantekoa. Tapasimme myös reitinvarrella useita ihmisiä, jotka Antti yleensä sai kertomaan kaikenlaisia tarinoita, ja kaikilla tuntui olevan myös yhteisiä tuttavia Antin kanssa.
Olisin silloin voinut jakaa, toisessa merkityksessä, Bernsteinin ajatuksen: ”Päämäärä ei tarkoita minulle mitään, liike on minulle kaikki kaikessa”. Jos matkalla ei olisi ollut sille asetettuja tavoitteita ja velvoitteita, olisi koko pässikatras saanut nauttia Vanhan kulkurin lailla leppoisasta matkan teosta: ”On maantiellä kultaisen lämmin päivä kesäinen. Kulkuri vanha taas nuortuu, mieli on onnellinen”.
Myöhemmät Kävelypässien retket ovat olleet lyhempiä, eivätkä enää olleet minulle niin yllätyksellisiä kuin tämä ensimmäinen oli. Tietynlainen hulluus, rajojen ylittäminen, on kuitenkin säilynyt. Antin suunnittelemiin turvaliiveihin kirjoitettu teksti ”Liikettä omin koivin – liikettä yhteisvoimin” on suunnattu ikääntyville miehille korostamaan yhdessä liikkumisen merkitystä. Kaveri voi auttaa liikkeelle sellaisen, joka ei yksin tule lähteneeksi. Itse olen liikkunut yksin, mutta pässiyhteisö on kehittänyt minun sosiaalisia ominaisuuksiani.
Kävelypässit ovat muutaman miehen ryhmänä keskittynyt patistelemaan hereille ja liikkeelle ne vanhenevat miehet, jotka ovat vielä liikuntakykyisiä, mutta eivät vain liiku. Toivon oman esimerkkinikin motivoivan, ainakin muutamia, kävelyn tai muun liikunnan pariin. Olin eläkkeelle jäädessäni 25 kiloa painavampi, minulla oli lääkitys metabolisen oireyhtymän aiheuttamiin vaivoihin. Osaa lääkityksestäni on ja vähennetty ja todennäköisesti keväällä vapaudun lopuistakin lääkkeistä. Kävely on siis oikein terveellistä, keholle ja mielelle.
Siksi minä kävelen.