Kuiva kausi kävelyssä

Pekka Isaksson

Kevään lopulla ja kesän alussa säät ovat vaihdelleet vielä tavallista enemmän. Siitä ei voi kuitenkaan syyttää kuivaa kautta, joka on katkaissut kävelyharrastukseni. Kävelykilometrejä ei ole juurikaan kertynyt, ja niinpä ei ole kertynyt kerrottavaa blogissakaan.

Syynä ei ole myöskään luontainen laiskuus, joka toisinaan katkoo kävelyn pitkäaikaisrytmiä. Siihen olen jo tottunut ja annan vireystilan vaihdella suuremmin surematta. Nyt kävi hullummin, mutta ei kävelijälle poikkeuksellisesti. Kaikesta kävelykokemuksesta huolimatta onnistuin rasittamaan / telomaan oikean jalan melkein käyttökelvottomaksi.

Kas, kävi näin. Huhti-toukokuun vaihteessa olin kalakaverillani apuna uuden räystäskourun asentamisessa hänen taloonsa Tampereella. Jouduimme kiipeilemään ja rimpuilemaan tikapuilla kolme-neljä päivää.

Kyllä se sinänsä meiltä kohtuukuntoisilta seitsemänkymppisiltä käytti hyvin. Tikapuuapinana kiipeily aiheutti kuitenkin sellaisen jännitteen jalkoihin, että ensimmäiset urakan jälkeiset kävelyt osoittautuivat turmiollisiksi. Ne eivät olleet mitenkään poikkeuksellisen pitkiä, 9,5 kilometrin ja hieman yli kuuden kilometrin lenkit peräkkäisinä päivinä vapun tienoilla. Ensimmäisellä lenkillä kramppasi pohje. Sitä sattuu toisinaan enkä kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota.

Seuraavan lenkin tulos oli oudompi. Pohjekramppi tuntui vielä lievänä, kun lähdin liikkeelle. Ajattelin sen menevän lenkin aikana ohi. Ehkä kuitenkin tiedostamatta varottelin jalkojani ja kävelyasento oli väärä. Kesken kävelyn oikean takareiden yläosassa lähellä polvitaivetta jokin – lihas, jänne, hermorata? – muljahti ja reidessä tuntui kovaa kipua. Jalka miltei petti alta.

Linkkailin muutaman kilometrin kotiin ja ihmettelin, mikä hyvään jalkaan oli tullut. Vielä en yhdistänyt sitä edellispäivien rasitukseen. Revähtymä se ei minusta ollut, vaikka kävely muuttui parin päivän sisällä miltei mahdottomaksi. Kävellä ei voinut kuin lyhyitä matkoja oikea jalka jäykkänä.

En lähtenyt lääkäriin, vaan päätin ensin kokeilla kotikonsteja: osittaista lepoa ja tiheää saunomista sekä kuuman ja kylmän suihkun vuorottelua. Tervan olin holvannut veneen keväthuollossa ja vähät viinat vappuna. Lepo oli osittaista, kun pienet keväthommat pihalla oli hoidettava ja kalallakin käytävä. Varsinainen kävely loppui. Kilometrejä saattoi kertyä päivittäin korkeintaan 2,5–3,5 hyötyliikunnasta, joinakin päivinä ei sitäkään.

En tiedä, mitä asiantuntijat kotikonsteistani sanovat, mutta pikkuhiljaa kipu on hellittänyt, jalka taipuu polvesta hyvin ja eilen uskaltauduin kävelemään muutaman kilometrin. Se meni hyvin, mutta nyt aamulla reidessä tuntuu lievää jomotusta.

Saapas nähdä, kuinka käy. Tosi ikävää on, jos kesän kävelykausi jää vajaaksi. Harmistusta vain lisää se, että ehdin ilmoittautua Lempäälän kunnan kävelyporukkaan, joka osallistuu Liikunta- ja viestintäviraston Traficomin ja Helsingin seudun liikennelaitoksen HSL:n järjestämään Kävelykilometrikisaan. Ajattelin tukea kävelyharrastusta kotipaikkakunnallani, mutta jalkapuolesta ei ole paljon apua muuten kuin varoittavana esimerkkinä. Sellaiseksi kirjoitin myös tämän blogin.

Tosin en ole ihan varma, onko kisa niin leikkimielinen kuin järjestäjät mainostavat. Kävin katsomassa sen valtakunnallista keskustelusivua netissä. Siellä jo vallitsi tavanomainen some-meno: toisten osallistujien aliarvioimista ja ilkeilyä.

Ehkä tämä vielä kävelyksi muuttuu. Kävelkää, hyvät ihmiset, mutta varokaa rasittamasta liikaa jalkojanne ja muuta kehoanne!