Kirjoja hyllystäni

Pekka Isaksson

Viime aikoina käveleminen on jäänyt vähäiseksi. Erityisesti harmitti, etten voinut olla mukana, kun kävelypässit tapasivat toukokuun puolivälissä ensin Hyrylän eläkeläisiä ja sitten presidentti Tarja Halosen ja tohtori Pentti Arajärven.  Syitä taukoon kävelemisessä on monia. Mitäpä noita luettelemaan.

Asiassa on hyvätkin puolensa. Kävelyn korvaajana sain keväällä tehdyksi urakan, jota olen pitkään suunnitellut ja tuskaillut. Pakkasin ja panin menemään suuren osan kirjoistani, joita oli sekä työhuoneessa että häkkivarastossa. Hanketta voi pitää täydentävänä toimena elonkorjuuaineiston tekemiselle, josta Halonen kävelypässeille kuului puhuneen. Siis matkan varrelle kertyneen siivoamisesta ja järjestämisestä, etteivät jälkeenjääneet joudu sen kanssa uurastamaan kohtuuttomasti.

Lohdullinen päätös kirjojen kohtalosta syntyi, kun kuulin Pispalan kirjastossa käydessäni, että se ottaa vastaan kirjalahjoituksia. Tuskastelun syy ei ollut niinkään kirjoista luopuminen vaan pelko, etten löydä niille hyvää paikkaa ja joudun repimään kannet ja sivut erilleen ja viemään ne jäteasemalle. Sitäkin olen aikaisemmin tehnyt, kun siivolliseen määrään hyllyjä ei mahtunut millään uusia kirjoja. Tieto kirjastosta, sen yhteydessä toimivasta antikvariaatista ja kirjojen kierrätyksestä helpotti suuresti. Niinpä saatoin vastata rehellisesti läheisten uteluihin, vuotaako sydämeni verta, kun joudun luopumaan rakkaista kirjoistani.  Ei vuotanut, vaikka joistakin kirjoista luopuminen kyllä kirpaisi.

Jonkin verran kirjoja jätin kotiin. Kun kerron niistä, en kenties kerro niinkään kirjoista, vaan tulen kertoneeksi jotakin itsestäni. Kirjahylly paljastaa paljon omistajastaan. Läheskään kaikkia kotiin jääviä kirjoja en valinnut kirjallisen tai niiden sisältämän tietoarvon vuoksi, mitä ne sitten ovatkaan. Kirjoilla on muutakin arvoa. Niinpä hyllyyn jäivät muun muassa kaikki isäni, veljieni ja ystävieni kirjoittamat kirjat sekä kirjat, joissa on omistuskirjoitus.

Itsestään selvää oli, että haluan pitää Samuli Paulaharjun kirjat, joita nuorena keräilin aina, kun divarista löysin ja sattui olemaan muutaman kympin edestä Suomen markkoja taskun pohjalla. Ensimmäisen Paulaharjuni kähvelsin mummoni ja äitini yhteisestä kirjahyllystä. Tai jos rehellisiksi heittäydytään, niin taisi niitä kodin kirjahyllystä kähvellettyjä olla kaksikin. Paulaharjun keräysmatkoiltaan kirjoittamista kirjoista minulla on vajaat puolet, mutta niiden joukossa lähes kaikki Lapin-kirjat, joukossa vuonna 1927 julkaistu Taka-Lappia, joka aivan varmasti on mummoni hankkima. Lapista ja Peräpohjolasta kertovat kirjat erityisesti kiehtoivat minua, kiveliöiden poikaa.

Kiveliö on Lapissa ja Peräpohjolassa käytetty sana suurista metsäisistä erämaista, jotka etelämpänä tunnetaan esimerkiksi kairoina ja selkosina. Kiveliöiden kansaa on sen Paulaharjun kirjan nimi, joka kertoo isänpuoleisen sukuni asumaseuduilta, Pohjois-Ruotsin meänkielisistä suomalaiskylistä.

Paulaharju oli Oulun kuurojenkoulun opettaja, joka kierteli kesälomillaan ensin yksin ja sittemmin toisen vaimonsa Jennyn kanssa ympäri Suomea ja kirjoitti tekemiensä haastattelujen ja muistiinpanojen pohjalta talvet kirjoja. Ne ylsivät ja yltävät muidenkin kuin minun, aiheesta innostuneen maallikon, mielestä kansatieteellisiksi kuvauksiksi. Ansioistaan hän sai professorin arvonimen vuonna 1934.

Mummon perua on myös Yrjö Kokon Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu. Se oli hänelle erityisen rakas kirja. Eikä vähiten siksi, että hän oli syntyjään Muoniosta, jossa Kokko työskenteli piirieläinlääkärinä ryhtyessään kirjoittamaan ja puhumaan laulujoutsenten puolesta, jotka olivat häviämässä sukupuuttoon Suomessa. Kokon monet tuntevat varmaan myös Pessi ja Illusia -runoelmasta ja jotkut Kiirastuli-kokoelmasta ja sen Kaivo-runosta (Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa: Veljet, vesitilkka tuokaa—) sekä Suomen synkimmäksi lauluksi nimitetystä Häätanhusta (Luo tuonetarten käyn häitä varten, on sulla hautajaiset, mulla häät).

Paulaharjun ja Kokon kirjojen rinnalla kirjahyllyssä ovat Kurt Martti Walleniuksen Miesten meri ja Makreeta, merensoutajan vaimo. Ne kertovat kveenien, Suomesta lähteneiden siirtolaisten, kovasta elämästä Ruijan rannikolla. Wallenius ehkä tunnetaan parhaiten kiistanalaisesta sekaantumisesta presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditykseen ja varmasta osallistumisesta Mäntsälän kapinaan. Kun hän lisäksi oli sotilasuransa jälkeen Lapuan liikkeen pääsihteeri ja puheenjohtaja, saattaa joku kysellä, miksi hän on saanut miltei kunniapaikan kirjahyllyssäni. Syy on yksinkertainen: Wallenius oli hyvä kirjailija. Hänen kieleensä saattaa luottaa. Miesten meressä ja Makreetassa se on yhtä karun kaunista, yhtä selkeää ja voimakasta kuin hänen kuvaamansa Jäämeri ja sen rannikko.

Muita romaaneja en juurikaan hyllyyn jättänyt. Miltei ainoita armon saaneita ovat Seitsemän veljestä ja Miia Apukan romaani Itään ja takaisin. Niin, ettei minua saata ihan sovinistiksikaan sanoa, vaikka runoilijoista huomaan jättäneeni hyllyyn Eino Leinon, Einari Vuorelan, Lauri Viidan, Pertti Niemisen ja – sapparmentti sentään – V. A. Koskenniemen.

Jos aika ja Suomen kohtalo olisivat olleet 80 vuotta sitten toisenlaiset, olisi Wallenius-fanin ovelta saattanut jonakin aamuyönä kuulua inha kolkutus. Ehkä Paulaharjukin Suur-Suomi -kirjoineen olisi ollut vaarallinen tuttavuus. Eipä taitaisi auttaa, vaan päinvastoin asiaa pahentaa, että hyllyyn jäi sentään Raul Palmgrenin pamfletti Suuri linja. Inhasta kolkutuksesta muistui muuten mieleen, että I. K. Inhaakin ollen kyllä lukenut ja katsellut hänen loistavia valokuviaan vanhasta suomalaisesta elämänmuodosta ja suomalaisesta maisemasta, vaan eipä ollut häntä hyllyssäni. Mutta olipa sentään… No antaa olla, mitäpä noita luettelemaan, menneitä ystäviä, jotka uskoakseni ovat saaneet hyvä kodin.