Pekka Isaksson
Englantilaisen pappi ja runoilija John Donne julkaisi vuonna 1624 runon Yksikään ihminen ei ole saari (No man is an iland vanhaksi englanniksi). Se on yksi siteeratuimmista runoista ihmiskunnan yhtenäisyydestä. Ensimmäisen kerran kohtasin sen, kun luin Ernst Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat joskus 1960-luvun puolivälissä.
Kirja teki minuun suuren vaikutuksen, Donnen runo sen mottona ehkä vielä suuremman. Se saattaa olla ensimmäinen kirjoissa ja teksteissä huomaamani motto.
Kun runo ei ole mielestäni käytössä kulunut, siteeran sitä nyt itsekin, Israelin Gazassa toteuttaman hirvittävän kansanmurhan jatkuessa ja Venäjän Ukrainaa vastaan käymän raa´an hyökkäyssodan neljäntenä vuotena. Käännös on omani, mutta apuna ovat olleet monet runon suomenkieliset versiot:
Yksikään ihminen ei ole saari,
täydellinen itsessään.
Jokainen on pala mannerta,
osa kokonaisuudesta.
Jokaisen kuolema pienentää minua,
koska olen ihmiskuntaa.
Siksi älä lähetä koskaan kysymään,
kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle.
Donnen runossa on hieman piilotettuna vielä viittaus silloiseen poliittiseen tilanteeseen, kun hän vertaa ihmiskunnan kohtaamaa menetystä yksilön kuollessa Euroopan pienentymiseen, jos siitä lohkeaa palanen. Ei ole kaukaa haettu, että 400 vuotta vanha vertaus on ajankohtainen edelleen.
Tulkitsen Donnen ajatuksen yksilön pienentymisestä tarkoittavan myös ihmisyyden vähenemistä hänessä. Sellaisena olen kokenut sekä Ukrainan että Gazan kokemat kauheudet. Ne murentavat jokaisen ihmisyyttä, sekä uhrien että tekijöiden, niin itsensä kovettavien kuin hiljaa surevienkin tapahtumien seuraajien. Kaikille soivat kellot.
Ukraina ja Gazan tapahtumat ovat runnelleet niihin suoraan osallistumattomien tunne- ja elämysmaailmaa, vaikka hävityksen kauheuden olemme nähneet vain televisioruudulla. Ukraina ja Gaza ovat ahdistaneet, masentaneet ja saaneet epäilemään inhimillisyyttä. Voidaanko sen olemassaoloon luottaa, voidaanko siitä edes puhua?
Gaza ja Ukraina ovat samentaneet iloa, jota ihmiset ovat kokeneet elähdyttävistä asioista ja harrastuksista. Ne ovat saaneet jotkut tuntemaan syyllisyyttä, kun ei ole osannut ja jaksanut puuttua edes vähäisin teoin ja sanoin tapahtumiin. Uutistulva ja asiantuntijoiden kommenttivyöry ovat paaduttaneet: tätä taas! Empatia väistyy, mielihyvää on vähemmän, surua ja pelkoa enemmän, elämisen riemua yhä harvemmiksi käyvinä tuokioina. Joku saattaa kysyä, mikä oikeus hänellä on niitäkään kokea tällaisessa maailmassa.
Näin ihmisenä oleminen, ihmisyys ja siihen kuuluva inhimillisyys, pienenee. Sen tilalle tunkeutuu jokin muu.