Niin me vaelsimme eikä ollut meillä huolta

” Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
koska mielin virren laulaa
Voimasta seitsemän miehen

Tähtiä kuin Otavassa
Poikia on Jukolassa;
Laiskanpulskeja jallii.”

Pekka Isaksson

Kaikki lukijat varmaan tunnistavat moton säkeistöt ja tietävät niiden kirjoittajan. Aivan oikein. Säkeistöillä alkaa pilkkalaulu, jonka sepitti suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen suuri mestari Aleksis Kivi Kissalan Aapelin nimiin Seitsemän veljestä -romaanissa. Sillä tervehtivät Toukolan pojat Aapelin klaneetin säestyksellä veljeksiä, kun nämä tyynenä syyskuun aamuna astelivat lukkarin huomaan A-p-c kirjaa oppimaan. Syntyipä siitä tuima taisto toukolalaisten ja veljesten välille.

Niin asteli tyynenä syyskuisena aamuna yli 150 vuotta myöhemmin viisi kävelypässiä Taaborinvuorelle, jonka rinteellä Kiven syntymäkoti yhä seisoo.  Vakaina astelivat, vaikka ei heitä ollut seitsemää. Sepä vasta olisi ollut tempaus, oikea mullisaukon tempaus, jos heitä olisi ollut juuri se määrä. Ei auta sanoa, että viisi pässiä vastaa seitsemää veljestä. Ei vastaa, ei millään. Sitä veljeskaartia ei mikään joukko kävelypässejä ja miehiä vastaa.

Veljesjoukko ei todellakaan ole Suomen kansa pienoiskoossa. Se on suurennettu lähikuva Suomen kansasta, miespuolisista kumminkin, tarkoin silmin nähty, herkin aivoin tutkittu ja taitavasti piirretty. Luulenpa, että jokainen meistä tunnistaa itsensä veljeksissä, jos antaa aatoksen sinkoilla taivaalle ja tönkeillä sontiaisena mullassa, Jukolan Juhania, ankaraa Poika-Jussia hieman sanan – mutten ajatuksen –  vierestä lainatakseni.

Siinä nyt keekoili viisi kävelypässiä koreissa liivikostyymeissään Taaborinvuorelle ja vähää vaille raappaisi jalallansa ja niksautti niskaa sinne kerääntyneille soreilla mamselleille – noin kuvaannollisesti. Ei taida enää pässijoukosta kenenkään niska taipua niksautteluun ja jos taipuu, niin siitä tulee monen päivän murhe. Tuimasta taistosta ei ollut tietoa. Taaborinvuorelle kokoontuneet tervehtivät meitä ystävällisesti. Olimmehan tulossa joukkoon, joka lähti Minä elän -muistovaellukselle Kiven syntymäkodilta hänen kuolinmökilleen. Tämän vuoden viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi 150 vuotta Kiven kuolemasta.

Olipa se aimo vaellus: ripeää taivallusta sopivasti kumpuilevalla reitillä, jonka alkuun ja loppuun ja, mikä parasta, myös keskivaiheille oli sovitettu kulttuurielämyksiä. Oli katurunoilija, fillaripianisti ja kaunista soitantaa kuolinmökillä.

Niin me vaelsimme eikä ollut meillä huolta. Kiitoksia siitä järjestäjille Tuusulan ja Nurmijärven kunnista  ja kanssakulkijoille. Vaikka kiitos tuskin yltää Aleksis Kivelle, niin matkaan sen voimme laittaa. Kiitoksia unohtumattomista lukuelämyksistä, kiitoksia suomen kielen suuren rikkauden oivaltamisesta ja sen meille opettamisesta! Emme unohda sitä, emme nytkään, kun elämämme päivä kallistuu alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kierron jälkeen, niiden toivottavasti vielä jatkuessa.

 

Lisää Aarnon kuvia