Pekka Isaksson
Tänään oli vapaapäivä Tiellä Tammisaareen -kävelyssä. Se tuli ainakin minulle tarpeeseen. Kunto on kestänyt hyvin, mutta jalkapohjat ovat kokeneet kovia maanteillä, joilla suurin osa reitistä on taitettu. Edessä on yksi etappi, Meltolasta Dragsvikiin.
Vapaapäivänä voi kirjoittaa muusta kuin kävelystä, sisällissodan muistamiseen ja tutkimiseen toki liittyvästä. Ostin viime sunnuntain etapilla Pertti Vuoriolta Tammisaaren muistomerkin hoitoyhdistyksen julkaiseman kirjan Hugo 1918. Sen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen. Hän on varmasti monille tämänkin blogin lukijoille tuttu kirjailija aikaisemmista teoksistaan, muun muassa hienosta Kuopio-sarjasta ja Tieto-Finlandia-ehdokkaasta Vihan ja rakkauden liekit.
Uusimmassakin kirjassa Kähkösen ote on mikrohistoriallinen. Siinä tutkitaan menneisyyttä yksittäisten ihmisten kohtaloiden kautta. Hugo Enbom oli tamperelainen viilari, joka Tampereen ankarien taistelujen aikana jäi valkoisten vangiksi ja kuljetettiin jo ennen taistelujen taukoamista Raahen vankileirille samoin kuin hänen vanhemmat veljensä Emil ja Arvid Enne. Emilin poika Yrjö jätettiin Tampereen vankileirille. Nimestä ainakin ikääntyneemmät lukijat ounastelevat, ja aivan oikein, että tarina sivuaa myös sodan jälkeen SKDL:n pääsihteeriksi ja toiminnanjohtajaksi sekä TUL:n varapuheenjohtajaksi ja kansanedustajaksi valitun Yrjö Enteen vaiheita.
Raahesta Hugo ja Emil kuljetettiin kesäkuun alussa Tammisaareen, josta alkoi juuri tuolloin kehittyä todellinen vankileirihelvetti. Sinne Kähkönen vie lukijat karttoina vankien kirjeet ja muistelut. Hugo kirjoitti omaisilleen koko vankilataipaleensa ajan, ja kirjeistä ovat säilyneet hänen vaimolleen kirjoittamansa. Ne ja muut Hugon pojantyttären Eija Mäkisen säilyttämät ja Kansan Arkistoon lahjoittamat kirjeet saivat Kähkösen alun perin kiinnostumaan juuri Hugon ja muun Enbomin-Enteen suvun kohtalosta sisällissodan aikana ja sen jälkeen.
Kirjeiden avulla, niitä taiten tulkitsemalla ja liittämällä muuhun tutkimustietoon, Kähkönen piirtää selvän, tarkasti rajatun kuvan vankien oloista ja mielialoista Tammisaaren vankileirissä, jonne kuljetettiin kaikkiin 10 000 vankia. Heistä yli 3 000 kuoli. Kun tiedetään, että vain 31 kuoli pakoyritysten yhteydessä tai teloituksissa, tiedetään myös, että muut saivat surmansa leirin hirvittävien olosuhteiden vuoksi.
Useissa blogikirjoitukissa ja arvioinneissa on jo toistettu milloin paremmin, milloin huterammin Kähkösen tarina Hugosta. Sellaisesta tarinan puhkitoistamisesta en pidä, erityisesti kun kirjan yksi luku on otsikoitu Mysteeriksi. Siksi jätän sen tekemättä suosituksella ja kehotuksella: lukekaa itse, suomeksi tai ruotsiksi. Kirja on kaksikielinen. Käännös on Gunilla Hemmingin.
Vaikka itse olisin kaivannut hieman enemmän taustatietoja Tammisaaren leiristä, on Kähkösen rajaus varsin tiukasti Hugon ja muun Enbomin-Enteen suvun tarinaan perusteltu. Jokaisen ihmisen tarina on ainutlaatuinen, mutta Kähkösen tasoinen kirjailija haluaa ja osaa kertoa sen niin, että se avaa avaran näkymän aikakauden tapahtumahistoriaan ja henkiseen ilmapiiriin.
