Piiiitkäperjantain aamuna heräsin varhain, kuten lähes päivälleen 14 vuotta sitten Lapissa. Silloin olin (vielä) voimieni tunnossa ja kovassa kunnossa sillä Lumirastiviikon lepopäivää juhlistin hiihtämällä yhtä soittoa täydet sata (100) kilometriä silloisen suunnistusseurani Jyryn satavuotisuuden kunniaksi.
Kilpisjärven Peeranhovista olin jo monena vuonna tehnyt samankaltaisen, viimeisen päälle viritetyn suunnitelman yhden päivän 100-kilometrisestä hiihtoreissusta upeimmissa tunturimaastoissa keväthangilla!
Yksin ei erämaahan noin hulluun haaveeseen kannata lähteä, sen minäkin vihdoin ymmärsin. Siksipä innostuin kun eräs opiskelijavelkaparkapoika haastoi julkisuudessa valtiovelkain+vähävarainministerin, sen entisen teräsmieskisailijan, nykyisen %-laskijaministerin matkaseurakseen.
No, soitin oitis %-miehelle ja niinpä hänkin halusi murheitaan ja kiireitään unohtamaan edes päiväksi!
Lähtö Peeratunturin uumilta oli tasan klo 7.30. Hankikanto oli mainio ja aurinko jo paistaa porotti. Puolen tunnin hiihtelyn jälkeen oltiin jo Kilpisjärven erämaa-alueella, Ailakkajärvellä. Emme malttaneet siinä edes pysähtyä vaan jatkoimme toisen 7 ½ kilometrin taipaleen Terbmisjärvelle. Siellä jylhä Terbmisvaara omaa pelottavan jyrkän pahdan. Siitä vierestä suksimme varovaisesti syvään Salmikuruun, jonka rotkossa olen aiemmin tavannut reunalta horjahtaneita poroja, siis niiden raatoja…
Kohta olimme Jollanvankassa, mahtavassa isojen kivien jättikattilassa. Tätä aluetta kirjailija Kullervo Kemppinen on pitänyt Lapin vaikuttavimpana seutuna, eikä siitä tarvitse eriävää mielipidettä minunkaan antaa.
Sitten tulee reilu peninkulma ja ollaan Meekonvaaralla, eikä vieläkään nälätä, eikä janota. Jatkamme maamme korkeimman vesiputouksen, Pitshuksen ohi ja muutaman tunnin kuluttua jo alkaa legendaarinen Haltitunturi horisontissa hahmottua.
Kelloni oli ilmeisesti tipahtanut hankeen, joten en tiedä monenko aikaan päästiin maamme korkeimmalle kohdalle, 1328 metriä merenpinnan yläpuolella olevalle Haltille. Tuuli yltyi niin voimakkaaksi, että nipinnapin saatiin vieraskirjaan nimemme, ja ei kun saman tien käännös – 50 kilsan paluumatkalle. Peeranhoviin tultaessa alkoi väsy painaa, ei kuitenkaan enempää kuin 25 vuotta sitten, jolloin olin ikäisekseni jopa huippukunnossa.
Kun keitin ennen 100-kilometristä hiihtoreissua keittämättä jääneen aamupuuron ja join yön jälkeen ensimmäisen vesilasillisen, hoksasin istuvani kotonani Jokelassa ja kellon ollessa vasta aamukuusi. Eikä sitä %-ministeriäkään näkynyt missään…
Katselin kaihoisasti ikkunasta viereiselle lammelle (entiselle tiilitehtaan savikuopalle). Ajattelin tehdä lähiluomuladullani oman kustannusystävällisen Lapinreissun. Hiihdin lammenjäällä 15 kunniakasta kierrosta rantaviivaa syleillen. Kun jokainen kierros oli 333 metrinen, kertyi oikeasti puolen tunnin hiihdosta viisi kilometriä.
Laitoin päivän saavutukseni eläkeläisten kuntokalenteriin, kirjasin siihen jostakin – ehkä ymmärrettävästä – syystä hiihtomatkaksi 105 kilometriä… Sitä se haltioituminen tekee!
(Alla kuvatodiste LähiLapista eli Tuusulan Jokelan luomulumiladulta, hiihtostadioniltani.)
– Antti Honkonen
