Pekka Isaksson
Tänään oli pässien kävelyhistorian lämpimin päivä. Lämpömittari ei ollut mukana, mutta matkapuhelinten sääsovelluksista ja ihotuntumasta oli pääteltävissä, että mittari nousi hellelukemiin, parhaimmillaan ehkä 25–26 asteeseen.
Se siis varjossa, auringossa reippaasti tuon ylikin. Paahdetta piisasti, kun taivalsimme, Aarno ja minä, Tammisaari-kävelyn toista etappia Kiljavalta Otalammelle. Matkaa kertyi pari sataa metriä vaille 22 kilometriä. Kun aikaa kului kohtuullisen vähän, pidimme itseämme aika ukkoina. Taidamme mainita siitä huomenna myös Pertille ja Pentille, kun he liittyvät seuraamme.
Reitti kulki pienehköjä teitä, ja olipa Aarno saanut siihen sovitetuksi muutaman kilometrin soratieosuudenkin. Aarno, Kytäjän kartanon entinen maatyöläinen ja sikalanhoitaja, arvioi meidän nyt kulkeneen kaikkein maaseutumaisimpien tienoiden läpi koko pässihistorian aikana.
Minulla ei ole siihen vastaansanomista, vaikka mieleen muistuivat Satakunnan isot viljelyaukeat ja Tammelan sikaloiden ikiaromi. Ja tietysti Kainuun korpimaisemat, joita kyllä pidän maaseutumaisina, mutta ovathan ne tietysti vallan muuta kuin varsinaisesti viljelty maaseutu, Aarnon koti-, kasvu- ja työympäristö.
Välillä reitti oli idyllinen, erityisesi Selkin kylässä, jossa sananjalkojen reunustama tie kiemursi pienen lehtometsän halki. Toisinaan se nousi kuiville hiekkakankaille ja tässä kuiva on käsitettävä pitkän sateettoman kauden jälkeen hyvin sanatarkasti. Välillä ihmettelimme rutikuivia, vain hennosti sieltä täältä vihertäviä peltoja katsoessamme, kuinka laihojen ja vihannesviljelysten käy. Sadetusjärjestelmät olivat ahkerasti käytössä siellä, missä niitä oli.
Vettä tarvitsimme mekin. Onneksi sitä oli reppu pullollaan. Siitä huolimatta minulla meni silkkaan kieleen kostuttamiseen litra vettä päätepisteessä Otalammella ja Hyvinkään asemalla, josta aloitin vielä reilun tuntisen kotimatkan. Sen suurin huoli oli, etten nuku onneni ohi.
En nukkunut, kun puhelimella herätettiin.
Kävelkää, hyvät ihmiset, ja varokaa hellettä!