Antti Honkonen
Eri puolilla lumi- ja yöpakkas-Suomea on päästy nauttimaan hankiaisista eli hankikannosta: Silloin lumihanki kestää kulkemista kulkijaa upottamatta. Tai voi kestää…
Monelta konkarilta lähtee iästä 7 vuosikymmentä hetkessä ja esiin putkahtaa 7-vuotias vintiö, kun pääsee (kesälaitumille vapautettavien lehmien tavoin) kirmaamaan hohtaville ja silti kantaville kantohangille.
Omalla edellistalvisin itsetekemälläni vieruslammen lähiladulla on ollut kestokosteusongelma vaikka lunta ja pakkasiakin on ollut. Siksi olen ajautunut hiihtelemään – aamuisin – omia reittejäni peltojen ja metsien kantohangilla.
Ja muistelemaan: vuoden 1952 lumiset loppukuukaudet taivallettiin viisikilometrinen matka kouluun tienpohjia suksin sujutellen. Paluumatkat olivat usein pidempiä. Todellista hiihtojuhlaa olivat kuitenkin kevään hankiaiskelit, jolloin saattoi viiletellä – jo ennen muualla muka keksityn luistelutyylin – kovaa ja kauas. Ja se oli kivaa, parasta elämänherkkua mitä pikkupoika saattoi edes kuvitella.
Kävelypässinä haluan tietenkin hengailla myös ”omin koivin” eli ihan jalkapatikassa kantohangilla. No, eihän se aina kannata, mutta on mukavaa jännitystä oppia kehokilojensa ylläpitämistä hangen päällä. Siinä saattaa tulla tehtyä vielä maaliskuussakin joku uudenvuodenlupaus ns. painovoima-aiheesta.
Yllytän siis kaikkia veden-, lumen- tai jäänpäällä kävelystä kiinnostuneita metsiin ja pelloille testaamaan muutakin kuin milloin jalka sujahtaa hangen läpi: hankikantokävely on luontoelämystensä lisäksi mitä mainiointa tasapainotaitonsa testaamista. Ja ainakin minulle on jokainen hankikantoretki tullut iän myötä hupenevan pystyssäpysymiskyvyn mukavin kehittämiskeino. Siis salainen aseeni.
Tässä on valokuvakoosteina kahden Jokelassa tekemäni hankikantoreissun ilo- ja hieman myös kirohavaintoja. Totean, ettei toisessa kuvakoosteessa mainittu ”Asta” ole kukaan tuntemani henkilö, varsinkaan nainen. Kyseessä on näyte parin vuoden takaisen Asta-myrskyn Jokelassa kaatamista kuusirivistöistä.