Älkää hulluja ehdotelko: minäkö myöhäis-keskikäinen

Pekka Isaksson

Viimeisimmässä Eläkeläinen-lehden numerossa on Väestöliiton tutkimusprofessori Anne Rotkirchin hyvä haastattelu, jossa hän kertoo Valtioneuvoston kanslian tilaamasta ja keväällä julkistetusta väestöpoliittisesta selvityksestä, erityisesti sen ikääntyneitä koskevista tuloksista ja johtopäätöksistä. Rotkirchillä on asiasta tekijän tietoa, sillä hän on kirjoittanut Väestöliiton selvityksen.

Rotckirch tähdentää, että on yhä harhaanjohtavampaa puhua yli 65 vuotta täyttäneistä yhtenäisenä ryhmänä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Ikääntyneen väestön sisäiset erot on jo todettu sekä kokemusperäisesti että monissa tutkimuksissa. Nuorimpien ja yleensä hyväkuntoisimpien eläkeläiset on haluttu jo pitkään sijoittaa omaan ikäkauteensa työikäisten ja vanhusten väliin. Tästä niin sanotusta kolmannesta iästä alettiin Suomessa puhua enemmän vuosituhannen vaihteessa, muualla aikaisemmin.

 Selvityksessä painotetaan, että ajatus 15–64-vuotiaasta ”työikäisestä väestöstä” on aikansa elänyt. Jo nyt 15 prosenttia 68-vuotiaista osallistuu työelämään. Haastattelun viestiä tukee Eläketurvakeskus ETK:n tuore tutkimus suomalaisten eläköitymisaikeista. Sen mukaan suomalaiset ovat sisäistäneet hyvin vuoden 2017 eläkeuudistuksen, joka muutti eläkkeelle siirtymisen ikäluokkakohtaiseksi. Yhä useampi haluaa jatkaa työssä eläköitymisen alaikärajan jälkeen.

Rotkirchin haastattelusta ja ETK:n tutkimuksesta tulee väistämättä mieleen, että eläkeikärajoja nostetaan lähivuosina ainakin pari vuotta. Vuoden 2017 uudistuksen yhteydessä eläköitymisen yläikärajaksi esitettiin 70 vuotta, mutta lopulta rajaksi hyväksyttiin 68 vuotta. En osaa pitää ylärajan nostamista huonona asiana, kunhan säilytetään liukuva eläkeikä ja alaraja pidetään kohtuullisena.

Huvittava yksityiskohta haastattelussa on Rotkirchin tarjoama nimitys 65 –74-vuotiaiden ikäryhmälle. Se on myöhäiskeski-ikäiset. Aikaisemmin sitä käytettiin ironisessa ja itseironisessa merkityksestä ihmisistä, jotka kynsin hampain uskottelevat olevansa todellista ikäänsä nuorempia. Pienen traagisen pohjavireen nimitykselle antaa se, että iso joukko ihmisiä kuolee näin määriteltyinä myöhäiskeski-ikäisinä. Kolmannes vuonna 2019 kuolleista suomalaisista oli alle 75-vuotiaita. Puolet miehistä kuoli alla 77-vuotiaina, puolet naisista alle 83-vuotiaina.

Omalta kohdaltani en hyväksy ajatusta, että olisin vasta myöhäiskeski-iässä. Se aika on ollut ohi viimeistään 65-vuotiaana, mieluummin jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Minä olen vanha mies. Kehoni ei usko millään, että ikä on vain numeroita, ja vielä vähemmän se uskoo minun olevan keski-iässä, joskin sen myöhäisessä vaiheessa. Syvin epäusko iskee, kun kolottaa sieltä ja juilii täältä ja kremppaa tuolta – joka aamu siis. Mieli on alttiimpi uskomaan kaikenlaisiin hullutuksiin, vaikka silläkin on omat vaivansa. Ehkä olenkin syntynyt vanhana ukkona niin kuin sylilapset Eino Leinon runossa Lapin kesä.

On turha edes sanoa hyväksyvänsä vanhenemista, kun sille ei mitään voi. Se on asioita, joista viisas Aristoteles sanoi, että ne ovat. Ja vielä hän sanoi, että totta puhuu se, joka sanoo siitä, mikä on, että se on ja siitä mikä ei ole, että sitä ei ole.

Vanhetaan viisaasti, jos osataan. Kävellään myös, hyvät ihmiset, se tekee hyvää ikääntyvällä ruumiille ja mielelle!