Pekka Isaksson
Kun kävelypässit eivät TUL:n Askelkisan jälkeen ole tehneet mainittavia sankaritekoja kävelyn kivisellä saralla, sallikaa minun nostaa esille yksi mainio pässikatraan ulkopuolinen kävelysuoritus. Sen merkitys kävelijän itsensä kannalta on astronautti Neil Amstrongin kuukävelyn veroinen, ellei ylitäkin sitä. Ja aivan kuten Amstrong, myös tämä kävelijä otti askeleensa hänelle vielä suureksi osaksi tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla.
Kävelystä ovat todisteena tässä blogissa julkaistava kuva ja video. Tomera kävelijä on Aina, 10 kk, ja askeleet ovat hänen ensi askeliaan. Kuvista näkee, että askeleet ovat riemuisat. Jotakin suurta, ainutlaatuista on tapahtumassa. Vahinko, että tätä ei voi sanoa kokijansa kannalta ikimuistettavaksi tapahtumaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan niin rakennettu, että hän ei muista elämänsä kenties tärkeimpiä asioita. Niihin kuuluvat ehdottomasti pystyasentoon nouseminen ja kävelyyn oppiminen. Toisaalta muistin myöhäinen kehittyminen saattaa olla onnikin: eipä muista ihminen myöskään sellaisia surkeita asioita kuin esimerkiksi hampaiden puhkeaminen.
Noustessaan pystyasentoon ja ryhtyessään kävelemään Aina toteuttaa ihmissuvun evoluution, kehityksen, kaukaista sopeutumaa. Nykytutkimuksen mukaan se tapahtui jo noin 7–8 miljoonaa vuotta sitten, jolloin jonkin afrikkalaisen ihmisapinalajin yksilöistä alkoi kehittyä pystyasennossa kulkevia kävelijöitä. Se oli ensimmäinen ihmislajin neljästä suuresta kehityshyppäyksestä. Pystyasennon edut olivat kiistattomat sellaisessa luonnonvalinnan tilanteessa, jossa ilmasto viileni, metsät pienenivät ja savannit laajenivat. Pitkien matkojen kulkeminen oli tehokkaampaa pystyasennossa, ja se puolestaan auttoi ravinnon hankkimisessa ja uusien ravinnonlähteiden löytämisessä.
Tien päässä monen mutkan takana oli kehittyminen nykyihmiseksi, Homo sapiensiksi. Pystyasennon merkityksestä kertoo myös se, että yksi matkan varrelle jääneistä lajeista on nimetty Homo erectukseksi, pystyssä kulkevaksi ihmiseksi.
Tämä riittäköön kävelystä ihmislajin kehityksessä tällä kertaa, niin mukava kuin onkin itse kävellessä ja uutta kävelijää katsellessa ajatella ja tuntea, että tässä me taivallamme suurella luonnonhistoriallisella kehityslinjalla. Kuinka paljon hikeä ja kyyneleitä se onkaan vaatinut ja kuinka suuria ilon, riemun ja keksimisen hetkiä antanutkaan. Niitä ajatellessa on pakko myös huomata, kuinka ilkeä pila on, että meidät on nimetty Homo sapienseiksi, sananmukaisesti viisaiksi ihmisiksi. Tässä me taas olemme, joko osallisina surkeassa sodassa tai sitä läheltä todistamassa.
Mutta nyt, Ainan ja kaikkien muiden toivottavasti meitä viisaampien pikkuihmisten ensi askeleiden päivinä, älkäämme pilatko niitä surkeilulla. Yritetään sittenkin uskoa aikaan, jolloin suurten ja ainutlaatuisten askeleiden pienet sankarit voivat ottaa ne rauhassa.
Kävelkää tekin, hyvät ihmiset!
Hyvä juttu, Pekka.
Toivottavasti vielä nähdään.
Mukavaa syksyä.
Matti