Pekka Isaksson
Käväisimme Helsingissä. Retki oli mukava, virkistävä ja liikunnallinenkin. Parin päivän aikana ehdimme muun ohella kävellä lähes 20 kilometriä ja vain katsella Helsingin keskustaa. Vilinästä ei voinut puhua näin pääsiäisen aikaan: liikkeellä näyttivät ainakin sunnuntaina aamupäivällä olevan meidän kaltaisemme maalaisturistit ja ulkomaalaiset kävijät. Silti huomiomme kiinnittyi kaupungin ääniin. Maaseudun rauhaan tottuneet korvat kuulottelivat sen hälyksi, vaikka kantakaupunkilainen olisi sitä tuskin kuullut.
Kun palasimme kotiin, henkäisimme: mikä rauha, mikä hiljaisuus, ihanaa. Piti oikein asettua kotiterassille sitä ihastelemaan.
Äänettömyys on suhteellista. Sen kuulin, kun tänään lähdin aamulenkille ennen auringonnousua. Vielä kotinurkilla oli hiljaista, mutta pian tienvarret, lähimetsät ja järvet heräsivät eloon. Linnut aloittivat aamulaulunsa ilahduttaakseen varhaista kulkijaa.
Lempäälän keskustassa kevätlaulut ovat mieltä hivelevää äänimattoa. Se rauhoittaa. Jopa varisten laulu poikkeaa tavanomaisesta. Kireän raakkumisen sijasta viisaista viisaimmat tervehtivät päivännousua pehmeämmällä, miltei kurluttavalla laululla.
Kun käännyn Tampereentieltä Narvaan päin, puhaltavat joutsenet trumpettisoolonsa etuvasemmalta, Kirkkojärveltä, kenties Säijänselältä. Kuokkalan koulun lähellä niihin yhtyy tikka. Rummutus on lyhyt, äänekäs ja kiukkuinen. Onko itse palokärki löytänyt vanhan mielipaikkansa pylvään kyljessä ja ilmoittaa nyt kaikille lajitovereille reviiriinsä ja naaraille olevansa vielä vireä hemmo. Lyhyet päristykset seuraavat minua pitkälle.
Aurinko on noussut puolen kämmenen korkeudelle, ja kun matka taittuu hauskasti, päätän paluumatkalla koukata katsomaan Herralankoskea. Se on pettymys: veden pinta on niin matalalla, että koskesta on jäljellä vain kuiskaus. En viitsi edes kuvata moista. Tavallisesti täällä istuksii sillankaiteilla lauma lokkeja päivystämässä kalastajia. Nyt ei ole kalastajia eikä järin lokkejakaan. Vain yksinäinen naurulokki istuu kaiteella, lehahtaa lentoon ja suuntaa Ahtialanjärvelle. Jossakin lähistöllä huhuaa sepelkyyhky pitkän kujerruksen.
Näin varhain aamulla uskaltaudun Liuhankaarteelta Turuntielle. Autoliikenne ei ole vielä niin vilkasta, että se pilaisi kokonaan tunnelman. Kuulen taas tikan pärryytyksen. Rummutus on hiljaisempaa kuin Kuokkalassa. Onkohan musisoimassa pikkutikka vai onko puu pehmeämpää.
Lokkien nälkäinen huuto Ahtialanjärveltä sentään kohottaa kevätmieltä. Sillankupeessa Lempäälän uimarannalla ui hanhipariskunta. Tuttuja kanadanhanhia ovat, samassa paikassa viime kesänä nähtyjä. Mieli tekee huikata ja kysyä kuulumiset muuttomatkalta, mutta en viitsi häiritä aamuruokailua.
Kotiraitille käännyttyäni ehdin ihmetellä, missä viipyvät pellonreunoilla pesivien fasaanien kiljaisut. Ei tarvitse kauan ihmetellä. Kyllä ne siellä ovat. Kotona olen niin kevätaamun lumoama, että yritän keittää aamupuuron ja kattaa pöydän kolistelematta. En onnistu.
Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, aamunkoitteessa kuuntelemaan äänekästä hiljaisuutta!
Huonokuuloisen oli mukava lukea tämä tarina, joka palautti mieleen äänimaailman, joka on jo kadonnut. Tosin, kun pikkulintujen liverrykset ja heinäsirkkojen siritys ovat vain kaukaisia muistoja,niin varisten vaakunnalle ja tikkojen sähkötolppien takomisellekin antaa arvonsa ja kohta varmaan kuullaan jo käen kukunta.