Kävely on jäänyt minulta viime aikoina vähemmälle, kun olen nauttinut Olvista. Harrastus ei ole uusi. Olen minä ennenkin Olvia nauttinut ja siitä nauttinut, eikä se ole estänyt kävelyä, kun kumpaakin harrastaa kohtuullisesti.
Tämä Olvi on vienyt kaiken ajan. Olvi on hieman yli viisimetrinen ja vähän yli 40-vuotias mahonkivene, jonka ostin keväällä kaverin kanssa. Oli pakko ostaa, kun halvalla saimme.
Siihen on syynsä. Olvi on ollut viimeiset viisitoista vuotta maalla, mutta ei taivasalla, vaan hyvässä paikassa, eräässä hyvinkääläisessä riihessä. Myyjä halusi päästä eroon veneestä, jonka kohtalo kai alkoi kaihertaa häntä yhä pahemmin. Sulavalinjaisen, merelle muotojensa puolesta tarkoitetun kaunottaren paikka ei ole riihessä, vaikkakin kuinka hyvässä.
Olvi on siis riihikuiva vene. Sitä nyt olemme päiväkaudet hioneet ja muutenkin valmistelleet uusintalakkausta varten. Jokainen puuveneilijä tietää, mikä työ siinä ja muissa korjaus- ja uusintatöissä on. Muille riittänee, kun kerron, että niitä on paljon. Jatkuvasti tulee uusia vastaan. Vielä on tehtävä paljon ennen kuin Olvi pääsee oikeaan elementtiinsä. Yksi tehtävistä on uudelleennimeäminen. Enpä usko, että meistä kumpikaan haluaa viettää Olvissa tulevia, toivottavasti lempeitä kesäpäiviä.
Olvin vuoksi säännöllinen kävely ja blogitekstien kirjoittaminen ovat keskeytyneet lähes kuukaudeksi. Olen lohduttautunut sillä, että 6–7-tuntiset käsinhiontatuokiot käyvät hyötyliikunnasta
Tämä riittäköön Olvista. Varmaan joskus myöhemmin kerron, kuinka kunnostus sujui. Kenties vielä saatte lukea tai joudutte lukemaan, miten venekalastus Suomenlahden rannikolla käy kiveliöiden pojalta.
En malta olla mainitsematta ja pikkuisen mainostamattakin paria kirjaa, jotka olen vähinä vapaa-aikoina lukenut ja toisesta kirjoittanutkin Kansan Uutisiin ja Eläkeläiseen. Se on pitkäaikaisen työtoverini Jouko Jokisalon Euroopan radikaali oikeisto. Joka siihen tarttuu, saa paljon perusteellisesti tutkittua tietoa Euroopan äärioikeistosta ja oikeistopopulismista. Historiantutkijana Jokisalo perehdyttää lukijan myös niihin aatehistorian pitkiin virtauksiin, jotka sysäsivät modernin äärioikeiston liikkeelle 1960-luvulla ja 1970-luvulla ja joista se sittemmin on saanut voimaa kasvuunsa pelottavaksi poliittiseksi voimatekijäksi Euroopassa.
Rinnan Jokisalon kirjan kanssa olen lukenut Henrik Holapan kirjan Minä perustin uusnatsijärjestön – Suomen vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat. Sekin on aivan uunituore ja Into Kustannus Oy:n kustantama kirja.
Oululaissyntyinen Henrik Holappa alkoi teini-ikäisen hakeutua yhteyteen Saksan, Yhdysvaltojen ja Ruotsin uusnatsien kanssa. Hänen tavoitteenaan oli uusnatsijärjestön perustaminen Suomeen. Se toteutui vuonna 2008, jolloin Suomen vastarintaliike syntyi. Holapasta tuli järjestön muodollinen johtaja.
Vähitellen Holappa heräsi katumaan toimintaansa ja alkoi irtautua liikkeestä. Kirja on osa Holapan katumusta ja pyrkimystä hyvittää se, että hän omien sanojensa mukaan on tuhlannut puolet elämästään uusnatsismille ja lietsonut rotuvihaa ja kiihottanut ihmisiä toisiaan vastaan.
Holapan kirja täydentää hyvin Jokisalon teoreettisempaa kirjaa ja vahvistaa muun muassa siinä esitetyn arvion rasismin strategisesta merkityksestä äärioikeistolle. Lukekaa, hyvät ihmiset, kävelyretkien lomassa!
– Pekka Isaksson
