Aamuäreässä kaupungissa

Pekka Isaksson

Erään sattumuksen vuoksi olen joutunut oleskelemaan viikon verran Helsingissä. Päivärutiiniin on kuulunut varhainen aamulenkki Kalasatamasta Kallion ja joinakin aamuina myös rautatieaseman ympäri Hakaniemen torille ja sieltä takaisin Kalasatamaan. Lenkeille on kertynyt matkaa kuudesta yhtgeentoista kilometriä, hyvinkin aamulenkiksi kelpaava määrä.

Niin pidän aamuun heräävistä kaupungeista, että olen lähtenyt lenkille jo ennen kuutta. Pidän Helsingistäkin, jopa inhoina kevätaamuina, kun aamuäreä kaupunki ravistelee hartioitaan ja oikoo kangistuneita raajojaan, huokailee ja murahtelee.

Olen aloittanut lenkit nousemalla Hämeentien yli Mäkelänkadun alkuun. Sitä pitkin olen kävellyt Sturenkadulle ja sitten Helsinginkadun ja Mannerheimintien kautta asemalle. Sieltä olen kulkenut joko Pitkänsillan tai Linnunlaulun sillan kautta Kallioon ja takaisin Kalasatamaan. Stadilaiset tietävät ja me Helsinkiä hieman tuntevat maalaiset arvelemme, että näillä seuduilla stadi on stadeimmillaan, Helsinki helsinkiläisillään.

Näin on ainakin, jos näkökulmaksi ottaa työväen Helsingin, joka syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Nämä alueet ovat täynnä työväen Helsingin ja Suomen työväenliikkeen historiaa ja sen monenlaisia muistomerkkejä.

Niistä ei tällä kerralla tämän enempää. Sen sijaan kerron muutamasta muusta mieltäni kiehtovasta kohteesta reitin varrella. Ne kaikki sattuvat reitin alkupäähän, joten laiskanpulskean perässäkävelijän ei tarvitse taivaltaa koko reittiä.

Ensimmäinen kohde on Kalasataman ostoskeskus Redi. Se on juuri niin sekava kuin valtamedian (lue Helsingin Sanomat ja Yle) jutuissa on kerrottu. Aamulenkille lähtiessä olen yleensä kävellyt sen ohi, mutta palatessa olen kävellyt läpi sen molempien osien, Stadin ja Skönen. Minulle on hahmottunut arkkitehdin perusvisio, mutta muutapa ei ole hahmottunutkaan. Sääliksi käy pienyrittäjiä, jotka yrittävät sinnitellä arvattavasti korkeiden vuokrien ja asiakaskadon puristuksessa.

Toinenkin paikka on kaupallinen, mutta hieman eri tavalla. Se on Tukkutorin kala Teurastamon liepeillä. Hieno kalakauppa, joskin aika kallis. Itse olen raaskinut ostaa sieltä tällä reissulla vain Vento Aallon suutarinlohipurkin. Olen luvannut itselleni, että palaan tänne ja syön lounaan kaupan yhteydessä olevassa ravintolassa.

Pyhämaalaisesta suutarinlohesta vielä pari sanaa: Toki tuotetta muualtakin saa, ainakin joistakin Prismoista. Suosittelen, jos ei vierasta varsinaissuomalaista tapaa käyttää hieman runsaanpuoleisesti sokeria. Maku on muuten raikas. Tuoreen kalan olen ostanut Redin K-Marketin muhkeasta kalatiskistä.

Kun näistä kaupallisista maininnoista on selvitty tasapuolisuutta ja hyvää makua arvostaen, niin sitten kulttuurin pariin ja suoraan sen ytimeen. Olen useampana aamuna käynyt ohimennessäni lukemassa Mäkelänkatu 3:n seinästä runoilija Viljo Kajavan (1909–1998) muistolaatan. Kajava asui talossa vuodesta 1950 kuolemaansa asti, lähes viisi vuosikymmentä.

Moni varmaan tunnistaa Kajavan Tampereen runojen (1966) kirjoittajana, niiden joissa tulipalojen savu on huntuna kaupungin kasvoilla ja kaikki kirkonkellot ovat vaiti, kun veli käy veljeään vastaan Pispalan harjulla ja Kalevankankaalla.

Kajavaa voi arvostella ja on arvosteltukin poliittisesta hairahduksesta toisen maailmansodan aikana, jolloin hän osallistui natsien perustaman Euroopan kirjailijaliiton toimintaan. Minun silmissäni se ei himmennä hänen parhaiden runojensa hohdetta, muidenkaan kuin Tampereen runojen. Muistolaatasta olen tavaillut vuonna 1972 julkaistuun Vallilan rapsodiaan kuuluvia säkeitä:

Humiseva tuuli, tule portista sisään,
humahda lävitsemme,
tule kerrankin tänne, tuuli,
tule meihin ja meissä laula.

Näin olen oppinut ulkoa muutaman säkeen suomalaista runoutta ja samalla olen tullut vastanneeksi kysymykseen, mitä muuta me ihmiset tarvitsemme kuin leipää, sillä yksin siitähän me emme elä. Kalaa tietenkin, kuten tiesi jo muuan nasaretilainen puuseppä, Simon Pietarin ja muiden Galilean kalastajien hyvä kaveri. Tiesi myös sen, kuinka paljon kalaa ja leipää piti hyvissä bileissä olla.  Minä olen jo unohtanut, kuinka se oikein meni, mutta kaksi kappaletta piti olla toista ja viisi toista.

Leipää ja kalaa siis, ja jokunen hyvä kirja silloin tällöin. Voin kuvitella itseni vanhanakin miehenä lukemassa Kajavan runoja. Lautasella edessäni on ruisleipää tai näkkileipää ja suutarinlohta. Kaulan ympärille on sidottu iso ruudullinen ruokaliina. Se kaartuu rinnan yli pöydälle niin, että en pudottele murusia pöydän alle.

Sitä ennen ja ehkä silloinkin: ei pidä unohtaa kävelemistä. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset!