Heimo kotona ja viisi pässi Lohjanharjulla
Heimo: Katselin kokovartalopeilistä itseäni päälaesta aina ukkovarpaaseen saakka. Siinä itseäni katsellessa tulivat mieleen poikavuosien intiaanileikit. Minullakin oli lapsena kaarijousi katajasta. Nyt kroppani näytti kaaripyssyltä. Kaareutunut keskikohdasta vasemmalle puolelle. Ei hyvältä näyttänyt. Kiitän kuitenkin, että tämä kroppa on kestänyt jo lähes 74 vuotta!
Tiedän kuitenkin aivan tarkkaan, miksi tilanteeni on tämä. Meillä oli, ja on edelleenkin, miesryhmä joka työskenteli Kuurojen Liitossa. Työelämäämme siivitti kesäisin yhteiset purjeveneretket Suomenlahdella ja sen saaristossa. Ne olivat upeita aikoja. Sopuisa sakki mielipuuhassaan. Mitenkä tämä sitten liittyy siihen, että näytän tänään kaaripyssyltä?
Helteisen päivän iltana 1990-luvulla saavuimme Hangon vierasvenesatamaan. Tarkoituksemme oli syödä läheisessä makasiiniravintolassa. Reipas meripoika kun olin niin hyppäsin keulasta laiturille. Tein virheen. Oikea jalkani oli suorana kuin pönkkä. Tuntui vihlova kipu oikeassa lonkassa. En siihen silloin kiinnittänyt sen suurempaa huomiota. Ruokailimme ja könysimme veneeseen yöpymään.
Aamulla kaikki ei ollut kohdallaan. Tunsin kipua liikkuessani. Purjehdimme Lauttasaareen kotisatamaan. Kun lonkka ei muutaman päivän levonkaan jälkeen näyttänyt kuntoutumisen merkkejä, kävin työterveydessä. Otettiin kuvia ja todettiin että oikea jalka oli lyhyempi kuin vasen. Tosiasiassa lonkka oli pettänyt. Teetettiin oikean jalan kenkään koroke. Pidin sitä toista kuukautta, mutta kipu oli niin kova, että ilman pohjallista oli parempi olla. Jätin pohjallisen komeroon.
Vähitellen kroppani tottui ja elämä jatkui jokseenkin normaalina. 2014 syksyllä Isakssonin Pekka ehdotteli minulle ja Honkosen Antille ikämiesten kävelyporukan kasaamista. Suostuin oitis. Ryhmämme nimeksi sovittiin Kävelypässit. Loppu onkin jo historiaa, josta on runsaasti kirjallisia materiaaleja mm. blogisivustollamme. Olen jatkanut kävelyä ja osallistumista kävelypässien toimintaan, joka on ajan myötä monipuolistunut. Parhaimmillani olen pässijumpassa ja testauksissa, joita olen kernaasti tehnyt.
Kävelystä on tullut tapa nauttia elämästä, vaikka ryhtivirhe on jo hyvinkin silmin havaittava ja tuntuu aamuisin lonkkakipuina. Suomalaisen miehen tapaan olen tietysti lykännyt lääkäriin menoa. Pitkille kävelyille en pysty, mutta kolmesta viiteen kilometrin pätkiä kävelen lähes joka päivä. Talvella korvaan kävelyn osin salitreenauksella. Näin lihaskuntoni on kohtalaisen hyvä
P.S. Sain vuonna 2009 käteeni ranskalaisen ajattelijan ja vasemmistopoliitikon Paul Lafarguen (1842-1911) pamfletin ”Oikeus laiskuuteen”, joka ilmestyi vuonna 1880 Ranskassa ja on useaan kertaan käännetty myös suomeksi. Lafargue oli varsinainen kosmopoliitti. Hänen suonissaan virtasi ranskalaista, juutalaista ja Karibian seudun intiaanien verta. Hän oli Karl Marxin vävy, kansainvälisen työväenliikkeen intellektuelli ja Ranskan työväenliikkeen perustaja. Kahdesti hänet suljettiin vankilaan, mutta tuli kuitenkin valituksi Ranskan parlamenttiin. Marraskuussa 1911 pariskunta Paul Lafargue ja Laura Marx tekivät viimeisen provokaationsa tekemällä yhdessä itsemurhan. Laiskuuden ihannoija halusi kuolla ennen kuin kadottaisi elämästään ilon ja nautinnon vanhuudenheikkouden myötä. Pamfletti löytyy netistä googlettamalla sekä kirjoittajan että kirjan nimellä
Pekka: Noin siis Heimo, joka ei ole voinut osallistua näihin pitempiin päivämarsseihin. Meistä peräti viisi jatkoi kävelyä Tammisaareen. Päiväetappi kulki nyt Otalammelta Myllylammelle ja oli karvan verran vaille 19 kilometriä pitkä. Aikeemme mukaisesti Aarno ja minä mainitsimme edellisen päivän urotöistämme Pentille ja Pertille. Sitä ei kenties olisi kannattanut tehdä, sillä kovajalkaiset miehet kävelivät ainakin minut melkein nurin.
Mukaan ilmoittautui eilen illalla myös Antti, joka oli saanut revityksi itsensä muilta kiireiltä joukkoomme. Hyvä niin, sillä hänellä oli muiden hyvien juttujen ja valoisan pässimielen lisäksi tuomisinaan myös kertomus Lauri Karasta.
Kara ja hänen ”lentävä osastonsa” saattaa olla yksi selitys sille, miksi valkoinen terrori yltyi sodan jälkeen niin raa`aksi alueella, jolla kuljimme, siis Vihdissä, mutta myös muualla Uudellamaalla. Kara oli anarkisti, jota punaisten johtokaan ei saanut kuriin. Hänen syntilistansa aloitti 17 läpikulkumatkalla olleen valkoisen surmaaminen 1. helmikuuta 1918.
Tapaus herätti valtavasti huomiota valkoisessa lehdistössä, mutta myös Ruotsissa. Siihen oli syynä myös se, että surmattujen joukossa oli kolme Thòmen veljekset, arkkitehdit Valter ja Ivar sekä Thomesto-yhtiön perustaja William. ja Ivar. Historian oikkuja lineen se, että Thomesto tuli myöhemmin tunnetuksi idänkaupastaan. Joka tapauksessa surmatyö antoi hyvän propaganda-aseen valkoisille ja kiihdytti heidän kostonhimoaan Uudellamaalla.
Historiantutkija Martti Paavilainen on kirjoittanut Thòmen veljeksistä kirjan Murhatut veljet – Walter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema (Siltala, 2
Antin taukokertomus herätti tietysti kommentteja suuntaa ja toiseen, kolmanteenkin. Pertti arveli, että kyllä Kalkki-Petterillä ja muilla pohatoilla oli terroria lietsoessaan tarkoitus myös lopettaa työläisten rettelöintihalut (lue: lakkovalmius) 100 vuodeksi.
Siellä me Lohjanharjulla vieläkin puisimme asiaa, jos emme olisi äkänneet kävellä sieltä pois. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset!
