Pekka Isaksson ja Aarno Jalonen
Pekka: Meitä ei ollut tänä aamuna kovin monta punaisten muistomerkillä Hyvinkään Surujenpuistossa. Olimme me kolme kävelijää ja pässiveljemme Antti ja neljä muuta meitä matkaan saattelemassa. Tämä meille sopi. Emme odottaneet suuria kansanjoukkoja. Kun olimme laskeneet punaiset neilikat muistomerkille, ne oikeasti punaiset, eivät haaleat eivätkä pinkit, lähdimme tielle Tammisaareen.
Tammisaaren-kävelyn ensimmäistä päivää suosivat sää, reitti ja mielialamme, joka teemasta huolimatta oli reipas. Niin reipas, että taitoimme tasan 20 kilometrin päiväetapin pakolliset juoma-, sukankuivattelu- ja ruokatauot pois lukien reilusti alle neljässä tunnissa, lähes kuuden kilometrin tuntivauhtia. Tätä en kerro ylpeillen, vaan itsekin ihmetellen, mikä äijiin meni. Olimme tosi hämmästyneitä, kun perillä Rajamäen ja Kiljavan rajalla totesimme nettoajan kahdestakin digivempaimesta. Vauhti ei nimittäin ollut tuntunut erikoisen kovalta.
Kävelyryhmäämme suosineiden tekijöiden joukosta tahdomme varmasti kaikki nostaa erikseen esille huolto- ja tukijoukot, jotka olivat varustaneet meidät hyvin, hoitaneet hellästi jalkojamme ja toivottaneet aamulla onnea ja menestystä ja illalla taas tervetulleiksi takaisin kotiin. Siis kiitoksia Aira, Erja ja Mepa! Tämän retken kolmen ensimmäistä päivää kuljemme kotijalasta.
Vauhdissakaan emme unohtaneet päivän teemaa, vaan puhelimme kävellessämme monien nykyarjen asioiden lisäksi ja ne ohittaen sisällissodasta, sen tapahtumista, syistä ja seurauksista Hyvinkään näkökulmasta. Se oli vielä traagisempi kuin muualla Uudellamaalla, mitä tulee sotatapahtumien jälkeen teloitettujen punaisten määrään. Yksin Puolimatkan hautausmaalle uudelleenhaudattiin 150 kaatunutta ja teloitettua vuonna 1939, kun ruumiit oli vihdoin mahdollista siirtää siunattuun maahan. Kun laskimme Puolimatkan muistomerkille punaiset neilikat, oikeasti punaiset, muistelimme että aluksi sorakuoppien ja hiekkakankaiden aidatuille joukkohaudoille ei saanut edes kukkia viedä.
Aarno: Reittimme lähtö- ja päätepisteissä ovat muistomerkit, joista kummankin on sattumalta tehnyt graafikko, mainospiirtäjä, ei siis kuvanveistäjä, kuten suurmiehillä. Surujenpuiston muistomerkin suunnittelija on Oiva Hurme. Hurme, joka teki sarjakuviakin työnsä ohella. Tammisaaren muistomerkin (myös Santahaminan muistomerkin) tekijä oli Uuno Inkinen. Hän on julkaissut itämänsä sotapäiväkirjan, josta on tehty elokuvakin (Taatan paha uni).
Herrat olivat syntyneet peräkkäisinä vuosina, 1912 ja 1913.
Pekka: Kun tänä aamuna laskeuduin junasta Hyvinkään asemalle ja kävelin asemarakennuksen läpi, kiinnittyi katseeni vastapäisessä puistossa olevaan muistomerkkiin. Aikaisemmilla Hyvinkään-käynneilläni en ollut huomannut sitä.
Kävelin lähemmäksi. Kun muistomerkin juurella oli sinivalkoinen, jo kuihtunut kukkalaite, arvelin tummanpuhuvan paaden olevan sisällissodassa kaatuneiden valkoisten muistomerkki. Arvaus osui vain osaksi oikeaan. Lähempänä alkoi hahmottua saksalaisia nimiä, joukko-osastojen nimilyhennyksiä ja alimpana ”Saksalaisia vapaussankareita Die Deutschen Freiheitshelden”.
Kappas vain. Totisesti en ollut tullut tänne tätä varten, vaan aloittamaan yhdessä Jalosen Aarnon ja Ruutikaisen Pentin kanssa Tiellä Tammisaareen -kävelyn, jonka päätepisteessä 9.6. on sisällissodan uhrien muistotapahtuma. Ajatuksemme oli ja on muistaa ja kunnioittaa sodan punaisten uhrien muistoa.
Sitten tuli uusi, kenties parempi aatos: uhreja ne ovat nuokin pojat, kaikki 15, huhtikuussa 1918 Hyvinkään rajuissa taisteluissa kaatuneita. Olkoonkin, että olivat Suomessa Saksan imperialistisia tavoitteita ajamassa, valloittajina siis, eivät vapauttajina. Vapaaehtoisia eivät kuitenkaan, vaan tänne komennettuja, kukaties kauankin Euroopan sotatantereilla rähjääntyneitä miehiä.
Poikia, aviomiehiä, rakastettuja, isiä. Rauha teillekin, Fritz Kalms, Alfred Purfurst, Fritz Dierbach…
