Pentti Ruutikainen
Katsoin kännykkäni Sportstarckerin yhteenvetoa marraskuulta 2017. Sportstracker mittaa matkan, kulutetun energian, ajan, nopeuden ja piirtää kartan. Marraskuussa se näyttää minun kävelleen yhteensä 109 km. Energiaa paloi noin 8000 kilokaloria ja aikaa kului 19 tuntia. Keskinopeus näyttää vaihdelleen tunnissa 5,4 ja 6,6 kilometrin välissä. Itse asiassa aikaisempina vuosina vuosikilometrimäärä oli pitempi kuin nyt eli noin 1500 km vuodessa. Nyt olen innostunut myös kuntosaliliikunnasta 2–3 kertaa viikossa, mikä vähentää kävelykilometrejä.
Mietin, mikä saa minut harrastamaan kuntoliikuntaa. Nuorena harrastin jalkapalloa, joka jäi armeijan jälkeen ja työelämään siirtymisen vuoksi pois, mutta tilalle tulivat kävely, hiihto ja uinti sekä myöhemmin jopa keilailu. Liikunta tuo mielihyvää ja parantaa kuntoa. Eläkkeelle jäätyäni pari vuotta sitten liikunta on vain lisääntynyt. Paino on samaan aikaan pudonnut ja verenpaine ja leposyke laskenut niin, että pillereitä on saanut jättää pois. Joskus mietin, että olenkohan koukussa liikuntaan. Mutta sehän ei ilmeisesti ole vaarallinen sairaus. Olo ja mieliala on sellainen, että liikkeelle pitää päästä joko kävelylenkille tarkkailemaan ympäröivää luontoa ja sen historiaa mukanani kääpiösnautserimme tai kuntosalille.
Kävelyyn voi yhdistää asuinpaikan historiaan tutustumista. Tuusulanjärven kulttuuripolku antaa tietoa Sibeliuksesta, Juhani Ahosta, Pekka Halosesta, E.N. Setälästä ja Eero Järnefeldistä, Aleksis Kivestä sekä muista kulttuuripersoonista. Mikä on sen parempaa mielen virkistämistä?
Kävellessä myös ajatus toimii ja lentää omia ratojaan. Mieleen tulee suunnitelmia, ideoita ja asioiden ratkaisumenetelmiä. Näin tapahtuu, kun korvilla ei soi kuulokkeiden kautta tuleva luonnon äänet poissulkeva musiikki tai muu häiriötekijä. Voisiko sen ilmaista; kävelen, siis ajattelen.
Tämän blogin kirjoittaminen sai minut hakemaan netistä, onko kävelystä kirjoitettu jotain teoreettista. Löytyi a History of Walking, ” Kävelyn historiaa ja anarkismia”, Maria Valkaman artikkeli vuonna 2000 julkaistusta Rebecca Solnitin Wanderlust-kirjasta. Solnit referoi kävelyn kehityshistoriallisia teorioita ja pohtii vain ihmiselle ominaista pystyasentoa ja kaksijalkaisuuden mahdollistama kävelytyyliä, sen syitä, merkityksiä ja vaikutuksia tietoisuudelle. Hän aprikoi, missä ja mistä syystä ihminen on kävellyt? Hänen mukaansa kävely on ruumiillista harjoitusta eli liikuntaa, henkistä harjoitusta eli pyhiinvaellusta, virkistäytymistä, matkustamista, vetäytymistä suorituksena, sosiaalinen tapahtuma, luontoon palaamista, vapautta, oikeutta ja poliittinen tapahtuma.
Kävelyyn ei tarvita muuta kuin ruumis, joka riittää kantamaan jopa vuorten yli tai mantereiden poikki. Hitaudessaan kävely vastustaa Solnitin mukaan aikataulutusta sekä työmatkaajan juurettomuutta, velvollisuutta olla pian jossain muualla kuin nyt on. Kävely ei ole tuottamista eikä kulutusta, jos ei ota huomioon kaloreiden palamista. Kävelijä vaeltaa siis hetken taloudellisten reaaliteettien juoksupyörän ulkopuolella.
Mielenkiintoinen teoria. Jokainen meistä voi mielessään perustella kävelyään monella tavalla ja miettiä sitä, mihin Wanderhurstin teorian kohtaan milloinkin tukeutuu.
Kävelen ja vaikutan.
Pentti Ruutikainen on toistaikseksi uusin Kävelypässit-ryhmän jäsen. Esittelemme hänet myöhemmin Tietoja blogista -linkistä aukeavalla sivulla.
