Pekka Isaksson
Soon moro on uudella kotiseudullani samanlainen kielellinen ikoni, vahva tunnuskuva, kuin vaikkapa Tornionjokivarren Sole mithään, poika… Sillä tunnustaudutaan yhteisön jäseneksi ja erottaudutaan muista, toiskielisistä. Soon moroa käytetään hyvästellessä, ei tavattaessa. Siten se ei ole paikallaan jutun otsikossa, jossa pitäisi käyttää moro-tervehdystä, mutta olkoon nyt merkitsemässä pyrkimystä uuteen kotiseutuidentiteettiin.
Ilmaisun alkuosa on yhdistynyt sanoista se on, siis se on moro, kuten Nuuskakairan sole on yhdistynyt sanoista se ei ole. Kukapa viitsisi moista tökkökieltä puhua, joten käyttäkäämme sujuvampia ilmaisuja soon ja sole.
Kielen virittäminen on viime kuukausina ollut murheista vähäisimpiä. Muuttaminen on siksi kovaa puuhaa. Viimeisin, ja ehkä viimeinen, muutto Espoosta Lempäälään uuvutti niin, että näitä blogikirjoituksia alkoi syntyä vasta runsaan kahden kuukauden tauon jälkeen. Muuton H-hetki oli elokuun lopussa, mutta pakkaaminen alkoi jo viime keväänä ja purkaminen on totta puhuen vieläkin vähän kesken. Varastossa on muutama muuttolaatikko odottamassa purkamista. Muuten uusi koti alkaa olla kunnossa.
Miksi Lempäälään, ovat lähes kaikki tapaamamme ja meidät muuten tavoittaneet kysyneet. Miksi ei? Pääkaupunkiseutu on eläkeläispariskunnalle ja kenelle tahansa aivan vimmaisen kallis asuinpaikka erityisesti, jos koko asuntolaina ei ole maksettu. Seudun houkuttelevuutta lisää viisivuotias Tampereen Kalevassa asuva Ilveksen miäs.
Lempäälä Tampereen ympäryskunnista valikoitui ehkä enemmänkin sattuman kuin perusteellisen harkinnan jälkeen. Tosin jo ensi kosketus uuteen asuinpaikkaan asunnon hankkimisvaiheessa oli myönteinen. Ympäristö on kesällä varmasti kaunis, kun sitä se oli varhain keväälläkin, vihreä ja vesistöjen pirstoma. Myöhemmin mukavien puolien listaan on voinut liittää lempääläisten kaikinpuolisen ystävällisyyden ja hyvän palvelun sekä virastoissa että liikkeissä.
Sakari Topeliuksen Maamme-kirjan kuvausta hämäläisistä on lainattu monesti. Hänhän kirjoitti, että ”kaikki yksivakaisuus, hiljaisuus ja jurous kansassamme on erinomaittain Hämäläisiltä perittyä”. Ja vielä: ” ”Hämäläinen on enemmän roteva, kankea ja hartiakas, enemmän kestävä, juro ja jäykkä, kuin hänen veljensä Karjalainen. Hänellä on suorempi tukka, usein ruskea, välistä pellavan karvainen; silmät ovat pienet ja harmaat tahi vaalean siniset; muoto on leveämpi, iho harmaampi, näkö tylympi.”
Ulkonäöstä en osaa sanoa sitä enkä tätä, mutta puheet hämäläisten hitaudesta ja jöröydestä voi minun puolestani lopettaa. En ole sitä aikaisemminkaan huomannut. Omalaatuisia? No joo, samassa mitassa kuin ketkä tahansa paitsi peräpohjalaiset, mutta että hiljaisia ja juroja? Tai jospa pirkanmaalaiset eivät olekaan oikeita hämäläisiä, vaikka Hämeen maakuntaan Pirkanmaa kyllä on laskettu. Jossakin on virhe, maakuntarajoissa, tyypittelyissä, pirkanmaalaisissa tai minussa.
Muutosta on vielä niin vähän aikaa, että kovin paljon muuta en pysty Lempäälästä ja lempääläisistä kertomaan. Sen olen kyllä huomannut, että täällä on paljon hyviä kävelyreittejä ja kaikesta kuulemastani ja näkemästäni päätellen myös kalavesiä, muitakin kuin maankuulut Kuokkalan kosket. Sienimaastot ovat hyvät.
Lempäälän luonnosta sekä kansa- ja kielitieteellisistä havainnoistani kerron myöhemmin lisää. Mutta nyt: muistakaa kävellä, hyvät ihmiset!
Soon moro!
