Kesän kaiho, merkki vanhuuden

Pekka Isaksson

Vaikka lämpömittari näyttäisi vaikka mitä, mieli kertoo, että kesä on ohi. Voi kaihoten muistella mennyttä kesää ja odottaa uutta. Kirkkaissa syyspäivissäkään niille ominaisine puuhineen ei ole suurta vikaa, mutta kesästä on tullut minulle yhä tärkeämpi vuodenaika. 

Vanheneminenko on tuonut sen tullessaan, uuden kesän odotuksen kohta, kun entinen on takana. Nuorempana suhtauduin vuodenaikoihin puolueettomammin. Siedin myös talvea, jopa nautin sen joistakin puolista. Nyt se on vain sietämättömän pitkä ja kiusallinen välivaihe syksystä kevääseen, jotka sulkevat ja aukaisevat kesän veräjät.

Kun nyt olemme olleet kesän ja syksyn taitteen puuhissa, lähinnä tyrnin poiminnassa, Pohjois-Savon Sukevalla, on sopivaa muistaa naapurimaakunnassa syntynyttä Eino Leinoa. Häntä on mainittu syystä suven runoilijaksi, ja hänen syntymäpäivänsä heinäkuun 6. on nimetty Suven ja runon päiväksi. Tunnetuimpia ja juuri tähän mielialaan sopivimpia hänen suvirunoistaan on tietysti Lapin kesä (1902), jossa hän huokailee Lapin kesän lyhyyttä ja käyttää sitä vertauskuvana suomalaisten karuista kohtaloista ja köyhistä mielenmaisemista. Niissä suuret aatteet eivät viihdy kuin tovin: ”tääl` aatteet levähtää kuin lennostaan”.

Tässä ei ole paikallaan ryhtyä laajemmin pohtimaan Leinon teesiä suomalaisten aatteettomuudesta, mutta muutama lyhyt huomio sentään. Suuresta kansalaisadressista Nikolai II:n helmikuun manifestia ja sortotoimia vastaan oli vain pari vuotta. Peruslaillisten nuori siipi oli perustanut elo-syyskuusssa 1901 venäläistämistoimia vastustavan Kagaalin ja työväenliike oli irtautunut porvarillisesta holhouksesta sosialistiselle linjalle. Marraskuun 1905 suurlakko odotti nurkan takana.

Kyllä oli aatteita. Leino tiesi sen  hyvin Päivälehden kärkeväsanaisena kulttuuri- ja päivänpoliittisena pakinoitsijana Mikko Vilkastuksena. Ehkäpä sortotoimia kiivaasti vastustava liberaali tässä piikitteli vanhasuomalaisia myöntyväisyysmiehiä, joilla oli ”suuri surkastunut alhaiseen”. Heistä olisi saattanut kysyä, miksi täällä miestä kaatuu kuin heinää, ”miestä toiveen tosiaan,/ miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu/ tai kesken toimiansa katkeaa?”

Varmaan tätä on analysoitu niin paljon paremmin tiedoin, että jätetään tähän. Juolahtipa vain mieleen syyskuun ensi päivinä tyrnimarjoja poimiessani. Siinä kyllä pitäisi keskittyä itse asiaan eikä huuhailla ajatuksissakaan siellä täällä. Muuten ovat kädet terävien piikkien repimillä ja tulehduttamilla haavoilla. Tänä syksynä ei sentään käynyt kovin pahasti: marjoja oli vähän ja yleensä vanhemmissa oksissa, jossa piikit ovat jo hiukan pehmenneet.

Mutta se kesä. Sen lyhyyden aiheuttamasta apeudesta ei voi olla kuin samaa mieltä Leinon kanssa- Mutta minkäs teet. Kesää ei voi pysäyttää eikä hidastaa, kuten ei voi pysäyttää muutakaan elonkiertoa. On vain yritettävä siepata aisteihin, tajuntaan ja muistiin lämpö, valo, äänet ja värit, kaikki se mikä erottaa kesän muista vuodenajoista.

Leino arvuuttelee runossaan, että hänen huokailunsa kansojen kohtaloista on merkki varhaisen vanhuuden. Ehkä se oli hieman ennenaikaista, kun mies oli hädin tuskin 24-vuotias runon julkaistessaan. Kun minä huokailen kesän lyhyyttä, ei sekään ole merkki varhaisen vanhuuden, vaan merkki pelkän vanhuuden. Onneksi aika kuluu hyvin myös kävellessä. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, haaveilkaa ensi kesästä, nauttikaa syksystä – ja talvesta, jos siihen tunnette viehtymystä.