Sotaisa ja rauhanpuhe ovat vaihdelleet kuin keväinen sää

Pekka Isaksson

Tänään kävelypässien rauhankävelyllä mietittiin sanan ja teon suhdetta ja laajemmin vakuuttavaa ja menestyksellistä puhetta, retoriikkaa. Aiheeseen johdatti ministeri Kalevi Kivistö, joka lähetti ryhmämme toiselle etapille Leppävaaran asemalta. Etapin määränpää oli Kauklahden rautatieasema, ja sinne tietysti saavuttiin vähintään yhtä hyvässä järjestyksessä kuin yleensä pässien taipaleilla.

Tai ehkä järjestys oli jopa parempi. Mieltä ja askelta ryhdisti tunne hyvällä asialla olemisesta, tämän kävelyn merkityksellisyydestä. Sitä kiitti myös Kivistö. Hänen mukaansa rauhankävely on tärkeä siksi, että se osaltaan haastaa yhteiskunnassa valtavirraksi päässeen sotaisen retoriikan.

Kivistö totesi, että sana ja teko ovat vuorovaikutuksessa niin, että sanat voivat muuttua teoiksi ja teot myös sanallistetaan. Ne muutetaan puheeksi, jolla tekoja puolustetaan tai tuomitaan. Suomessa puheen valtavirta on historian saatossa kääntyillyt, mutta aina käännöksiä ovat seuranneet myös teot ja toiminta.

 – 1920- ja 1930-luvulla vallalla oli sota- ja vihollisuusretoriikka. Se vaikutti osaltaan niin, että minäkin jouduin elämään neljä ensimmäistä ikävuottani sotaa käyvässä maassa, kun synnyin 3 kuukautta ennen jatkosodan syttymistä, Kivistö totesi.

– Sotien jälkeen puheet muuttuivat, nyt ydinsanomaksi tulivat rauhantilan säilyttäminen ja yhteistyö. Sillä oli epäilemättä osansa siinä, että olemme saaneet elää 80 vuotta rauhassa, mitä tulee Suomen omaan turvallisuuteen. Nyt retoriikan suunta on jälleen huolestuttavasti muuttunut: rauhanpuheen tilalle on tullut ase- ja sotapuhe ja äärimmäisenä ilmiönä ydinasepuhe, Kivistö sanoi.

Siinäpä meillä oli pähkäilemistä, vaikka emme me koko matkaa sitä miettineet ja siitä puhuneet. Oli niin paljon muutakin puhuttavaa arkisista sattumuksista, historiasta, yhteisten tuttujen kuulumisista ja kaikesta sellaisesta, joista varmasti arvaatte ikäukkojen puhuvan. Taidettiinpa muutama sana vaihtaa myös terveydentilasta ja monenlaisista uusista ja vanhoista krempoista. Mutta mikäs sen parempaa terapiaa kuin arkinen puhe ja yhteinen havainto, että ainakaan tänä arkiaamuna ei joukkomme murjota.

Historia havisi myös tauko- ja lounaspaikassamme, Bembölen kahvituvassa. Kahvitupa on mainio kahvittelu- ja lounaspaikka. Se on 1700-luvulla rakennettuna tunnelmallisesti vanhahtava. Ylimääräiset kolme tähteä se saa takkatulesta, joka ihanasti lämmitti. Ei tosin ulkonakaan ollut kylmä, vaan oikein hyvä kävelysää. Se vieläpä parani määränpäätä lähestyessämme. Aurinko pääsi esille sumujen keskeltä. Sekös meitä riemastutti.

Meistä tuntui, ettei se mihinkään risukasaan paistanut, vaan helli ja kannusti kelpo pässijoukkoa. Se sanoi ikään kuin, että kävelkää te ukot, kyllä minä teidän kolottavia luitanne lämmitän. Tai ehkä sen oli loitsinut taivaalle Hannele Pitkä Liukkonen, joka miehensä Vesan ja koiransa Tovin kanssa oli meitä vastassa Kauklahden asemalla. Mene tiedä, mutta tervetuliaiskahvit ja muut tarjoomukset maistuivat taivaallisilta ja liikunnan superveteraanin Maija-Liisa Pitkän terveiset sykähdyttivät.

Hyvä tästä on jatkaa, kevättä kävellä ja rauhaa toivottaa. Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, ja rauhaa toivotelkaa!