Pässivuosi pantiin pakettiin

Pekka Isaksson

Kävelypässit kokoontuivat maanantaina Helsingin keskuskirjasto Oodissa miettimään menneitä ja pohtimaan tulevaisuutta. Paikalla olivat kaikki tämänhetkiset aktiivipässit niin että yhteiskuvasta tuli komeampi kuin koskaan – määrällisesti siis. Kuva toteutti ainakin Antin pitkäaikaisen unelman.

Tämän vuoden kävelytempaus oli Kevein askelin kohti Kalajokea. Sille annoimme arvosanaksi 9 –. Mistä tuo miinus arvosanaan tuli, jäi hieman epäselväksi: liikunnalliset tavoitteet saavutettiin ja ylitettiin, hauskaa oli, yhdistysten vastaanotto vierailukäynneillä oli lämmin, kävelemään innostui muitakin ja tapaamiset reitin varrella mieleenpainuvat.

Vuoden päästä tulee kuluneeksi 10 vuotta ryhmän perustamisesta. Synttäreitä juhlitaan pitkin vuotta – yllätys, yllätys – kävelemällä, vierailemalla yhdistyksissä, tekemällä IKINÄ-testejä ja osallistumalla Eläkeläiset ry:n hallinnoimaan liikuntaprojektiin. Tämän enempää emme vuodesta nyt kerro, kun emme itsekään enempää tiedä. Spontaanius ja improvisointi ovat olleet kävelypässien toiminnan vahvuuksia, eikä niistä luovuta juhlavuotenakaan.

Kaksi asiaa kannattaa nostaa erityisesti esille. Miljoonan askeleen kysymys on, kuinka saada vähän tai ei lainkaan liikkuvat ottamaan ensimmäiset askeleensa. Tällä pässit aikovat rasittaa pieniä päitään myös ensi vuonna. Yhtenä ideana esitettiin, että teemme yhdistyksille sopivan monipuolisen kevytliikuntapaketin.

Toinen asia tiivistyy kokemukseen perustuvaksi oppilauseeksi: vähemmän hallintoa on enemmän hauskanpitoa. Hauskanpito tarkoittaa tässä liikuntaa. Kävelypässit yrittävä edelleen pysyä itse mahdollisimman kaukana kaikenlaisesta hallinnoinnista. Sitä oppilause kyllä tarkoittaa, että pässiryhmän jäsenmäärä ei kasva. Pieni on paitsi kaunista myös tehokasta.

Ja nyt annan palstatilan muille pässille.

Risto Ahonen:

Kun minut houkuteltiin vuoden 2022 loppupuolella mukaan Kävelypässeihin – aluksi koepässiksi – en arvannut mihin jouduin. Tämän vuoden alussa alkanut Kalajoki-kävely oli ensimmäinen etappikävely, johon osallistuin. Olen aiemminkin todennut, että Pasilasta Tikkurilaan käveltäessä osin jäisillä, osin vetisillä kulkuväylillä, tuli pari kertaa mieleen, että mihinhän sitä on lupautunut.

Kuluneen vuoden ja erityisesti tuon Kalajoki-kävelyn aikana minulle vähitellen selvisi, että olin lupautunut kaikkinensa mukaan loistavaan porukkaan ja Kalajoelle käveleminenkin oli kiitettävä päätös – vasemman jalan polvitaipeen kenkkuilusta huolimatta. Onneksi kenkkuilu ilmeni aina vasta kävelyn jälkeen, ei kävellessä.

Aina oppii. Helsinki–Tampere-välillä opin käyttämään uutta älykelloani ja kun lähinuoriso vielä opetti kellon yhdistämisen puhelimeen, niin a vot. Tulipahan näiden vempaimien avulla selvitettyä, että kohtuullisen tasaisillakin etapeilla saattoi korkeuseroksi paljastua yli 200 metriä. Samoin ihan ilman jakolaskuja selvisi, että keskivauhti kävellessämme oli noin 4,5 km/t. Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Omalta kohdalta mieleenpainuvin tapahtuma oli, kun Viialasta Lempäälään kävellessä eräällä taukopaikalla pudotin lompakkoni ja silmälasini repun avoimesta sivutaskusta. Asia selvisi Lempäälän asemalla, kun piti ostaa junalippu. No money, no card. Pummilla tultiin Helsinkiin. Onneksi pässit eivät jätä pässinpäätäkään pulaan. Eskon valokuvan avulla Pekka I autosuunnisti oikeaan paikkaan ja sieltähän pudonneet tavarat löytyivät. Kalajoen hiekkasärkkien Irish Pubissa sitten Eläkeläiset ry:n retkeilypäivillä pystyin Pekalle asian korvaamaan.

Esko Grekelä:

Vastaan on tullut paljon ihmisiä, jotka on kyselleet pässien kävelystä. Meitä on seurattu ja palautetta, ihmetystä ja ihailua on saatu uusilta tahoilta. Kyllä Kalajoki-kävely kannusti muitakin kun pässejä liikkumaan. Maisemat vaihtuivat ja matka jatkui iloisessa seurassa ja iloisissa tapaamisissa.

Pekka Heikkinen:

Pitäviin kenkiin ja liukuesteisiin kannattaa satsata. Kävely talvikelissä ja joskus tuiskussakin on palkitsevaa.

Antti Honkonen:

Elämänkokemuksen arvolatauksiin kuuluivat tänäkin vuonna muun muassa HKI–Kalajoki- kävelyillämme kohtaamiemme tavallisten eläkeläistoverien lisäksi myös ministerit ja monensorttiset muut merkittävissä ja haastavissa yhteiskunnallisissa vastuutehtävissä toimivat viran- ja toimenhaltijat. Kaltaiselleni toivottavasti viimeisen maailmansodan aikana syntyneelle juuri tänä vuonna maailmanmeno on kuitenkin ajautunut surkeimpaan ja surullisimpaan malliin jo melko pitkähkön elämäni aikana.

Kaksi nelihenkistä pässijoukkuetta osallistui perinteiseen tapaan syyskuussa kaksiviikkoiseen TUL:n Askelkisan +65-ikäisten joukkuesarjaan. Parempi eli enemmän askelia ahnehtinut MUU-nelikkomme pääsi kisan kakkoseksi, niukasti mutta tosi hienosti ja hikisesti miljoonan askeleen yhteistuloksen saavuttaneena. HKI-nelikko jäi miljoonasta sen verran, ettei yhteisaskellusmäärämme yltänyt ihan kaksimiljoonaiseen lukuun. Pässistön taiteellistieteellinen siipi sai syksyn aikana vaivoin lasketuksi, kuinka lähellä monimiljonääriys meille oli: lukema on vain n. 55 metriä eli 82 askelta … tosin jokaiselle ja jokaisena kahden syysviikon päivänä. Näin helppoa on jälkipeli eli maailman paras peli.

Jorma Pikkarainen:

Vaikka kävelemme paljon yksin, on toimintamme silti pääosin erittäin sosiaalista. Se on sosiaalista, kun me pässit kävelemme yhdessä, mutta sosiaalisuus sen kuin lisääntyy kun tapaamme esim. Eläkeläiset ry:n paikallisjärjestöjen ihmisiä. Tapaamisissa jumppaamme yhdessä ja pelaamme petankkia tai bocciaa. Samalla propagoimme kävelyn ihanuutta, mutta emme silti unohda sen kurjuuttakaan, joka myös iskee silloin tällöin.

Oma kävelyni on hieman hiipunut sen jälkeen, kun TUL:n askelkisa päättyi. Muut harrastukset, lähinnä erilaiset järjestöhommat ovat vieneet ajan. Mutta onneksi pikkuhiljaa alkaa löytyä aikaa kirjojen lukemiselle. Sain juuri luettua parin dekkarin lisäksi norjalaisen kävelijän Erling Kaggen kirjan ”Kaikki paitsi käveleminen on turhaa”. Mikä mahtava nimi kirjalla. Tähän kirjaan ehkä palaan enemmän myöhemmin.

Hannu Partanen:

Kävelypässien tapaamiset ovat aina omanlaisiaan. Ne ovat suoraan verrannollisia siihen, että paikalla on yleensä kuudesta kymmeneen jo hieman harmaantunutta ja lievästi nukkavierua, kaiken kokenutta ja nähnyttä miestä. Kun veren sokerit ja lääkitys ovat kohdallaan, niin kaikenlainen aktiivisuus ja hetkittäinen impulsiivisuuskin ovat korkealla. Ryhmähenki on yleensä hyvä ja tunnelma kepeä.

Milloin pässilauma saa olla ulkona ja keskittyä lähinnä omimpaan eli yhteiseen kävelyyn, kaikki on helppoa, sujuvaa ja kohtuullisen hyvin ennustettavaa. Sää voi joskus yllättää, mutta se otetaan annettuna ja siitä ei sovi kiukutella. Kun jutut alkavat hyytyä ja kun jurnuttavaa hiljaisuutta on kestänyt tovin, tiedetään, että taas on lepotauon, juoman ja välipalan aika. Tämän jälkeen jaksaa kävellä, jutella niitä näitä ja osallistua loputtomaan tarinoiden virtaan. Ainakin tähän asti yhdessä asetetut tavoitteet on saavutettu ja perille on aina päästy. Kiitos kuuluu erityisesti niille pässeille, jotka asiantuntevat reittisuunnitelmat ja ohjelmat ovat laatineet.

Toiminta sisätiloissa, kokousmuodossa, on ehkä ryhmälle kävelyä haastavampaa. Liika sisäilma ja ahtaat tilat kun eivät ylipäätään pässille ole hyväksi. Kun pässit ovat yksin ja laumana kaikenlaisten kokousten ilmettyjä konkareita, kokemusta ja osaamista piisaa. Ehkä siinä on myös yksi syy, että vähänkin tarpeettomaksi koettu kokoustaminen ei laumalle erityisemmin maistu.

Pidetään hallinto matalana, muodollisuudet vähissä ja juoksutetaan asiat jouhevasti, lienee pässien yhteinen tahto. Näin toimienkin asiat vaativat kuitenkin oman valmistelunsa. Kiitos Antille ja Pekalle, jotka päävastuun valmisteluista ovat kantaneet.

Tärkeää on, että tarvittavat asiat on aina saatu päätettyä hyvässä yhteisymmärryksessä niin, että niihin on helppo sitoutua. Ennen päätöksiä asioita on voitu tutkailla eri näkökulmista ja keskustelua käydä avoimesti kulloisenkin asian ja tilanteen edellyttämällä railakkuudella.

Hannu Hurme

Kävelyn hyödyllisyydestä ihmiselle ei ole kahta sanaa. Yksin. Kaksin. Joukossa. Miten vain. Hyvää tekee. Kävelypässeilyssä on kohta kymmenen vuotta ollut siitä kysymys: terveyden ja kunnon ylläpidossa on kävelyllä tärkeä sija jokapäiväisessä elämässä.

Porukassa on ollut mukavaa ja antoisaa tänäkin vuonna myös minullen. Ei ole epäselvvyyttä siitä, ettenkö ihan itse ole oikeutettu esimerkkihenkilönä ja kokemuksen äänellä kertomaan harrastuksen myönteisistä vaikutuksista.

Kävellä voi yksinkin, ja niinhän me useimmiten teemme.  Kalajoellekin etenimme enimmän matkaa virtuaalisesti.

Kävelypässeilyssä korostan kuitenkin sosiaalisuutta. Sosiaalisuutta pässijoukon kesken, mutta myös laajemmin.

Kalajoen tapahtuma oli Eläkeläiset ry:n vuoden ykköstapahtuma. (Johon osallistuminen hammaspeikkopahus esti minun osallistumisen). Mutta ennen kaikkea: teimme me paljon muutakin. Etappikävelyt harharetkineen, yhdistyskäynnit, kokoontumiset yhteisille lenkeille.

Kävelypässeilyn ”arvoa” minun silmissäni – ja uskoakseni monen muunkin siihen tutustuneen – on nostanut toiminnassamme korostuva ”toisten hyväksi toimiminen”, pyrkimys olla omin ja yhteisvoimin edesauttamassa siihen, että ikäväestön keskuudessa kasvaisi ymmärrys liikunnan merkityksestä.

Tulevasta juhlavuodestamme toivon seuraavaa: Ryhmässä  jatketaan omia yhteislenkkejä. Tehdään niitä edelleen eri puolilla, ympäristöretkinä maakuntiinkin. Kutsuihin testauskäyntejä jaksaisin panostaa edelleen, siis yhdistyksiä yllyttää kanssamme yhteislenkkeihin.