Pekka Isaksson
TUL:n jokasyksyinen Askelkisa päättyi eilen. Tulokset ovat vielä laskennassa, joten Kävelypässien kahden joukkueen sijoituksista ja askelmääristä ei ole kerrottavaa. Se kuitenkin tiedetään, että muutamat pässit, kuten Esko ja Jorma, ovat askeltaneet mahtituloksia ja muutkin kelpo tavalla. Aarnon lopullista tulosta en ole vielä saanut, mutta ensimmäisen viikon askelmäärä antaa ounastella, että myös se kuuluu tuohon mahtiluokkaan.
Oma tulokseni jäi hieman vaatimattomaksi ja selvästi huonommaksi kuin vuosi sitten, siis luokkaan kelpo kävelyä. Syitä ei kannata ryhtyä luettelemaan, mutta yhtä mainiota syytä en sentään malta olla mainitsematta. Se on suppilovahvero, syysmetsän hieno lisä luonnonantimiin perustuvaan lähiruokaan
Kävi näin: Lähdin lauantaina aamulenkille täällä Sukevalla, jossa olen ollut muutaman päivän syksyä viettämässä ja kaikenlaista puuhaamassa. Tarkoitukseni oli kävellä oikein aimo tavalla. Se tyrehtyi muutaman kilometrin jälkeen, kun hoksasin metsän, joka näytti kutsuvalta, suorastaan houkuttelevalta. Aivan oikein, vain pienen matkan päässä silmä poimi sammalikosta ensimmäiset suppilokaunottaret. Niitä riitti ja riitti, enkä minä siitä metsästä pitemmälle päässyt. Onneksi pienillä kävely- ja metsäretkillä kantamassani leipälaukussa on ainaisen vesipullon lisäksi muovipussi. Ilo oli sitäkin suurempi, kun Lempäälässä en ollut vielä nähnyt suppiksia yleensä hyvilläkään paikoilla.
Kun nämä Sukevan suppilovahverot kasvoivat pitkinä juonteina ja isoina ryppäinä pienellä alueella, ei niiden poimiminen kerryttänyt askelten määrää, vaikka ahkerasti metsikössä pyörinkin. En millään malttanut jättää sikseen, kävellä lenkkiä ja palata paikalle myöhemmin. Tunne lienee tuttu kaikille marjastajille ja sienestäjille.
Hyvin tein. Eiköpä vain alueen reunalle ilmaantunut toinenkin ukko samoihin puuhiin. Ystävällisessä hengessä sujuneen rupattelutuokion jälkeen keskityimme taas pääasiaan. Sieniä riitti molemmille kunnon saaliiksi, hänellä vietäväksi tyttärelle tuliaisiksi kaupunkireissulla, minulla Erjalle kiikutettavaksi. Sieniä oli sen verran, ehkä kahdeksan litraa, että niiden siivoamiseen kului pitempi aika kuin keräämiseen. Eihän minulla ollut tietenkään ollut juuri tällä retkellä mukana sieniveistä.
Saalis oli niin hyvä, että kävelyretken jääminen lyhyeksi ei harmittanut tippaakaan. Toivon myös Askelkisa- joukkueeni muiden jäsenten ymmärtävän, että tämä oli niin sanottu force majeure eli ylivoimainen este. Suppilovahveroiden ohi, saati niiden yli käveleminen ei käy päinsä missään olosuhteissa.
Kävelkää tekin, hyvät ihmiset, iloksi ja hyödyksi ja käykää samalla katsomassa, mitä metsästä löytyy. Älkää eksykö!
Pekka hyvinkin ymmärrän tuon force majeuren, 1990 olin Kisakeskuksessa pitkällä liikunnanohjaajakurssilla ja kävimme eri liikuntamuotoja läpi. Suunnistus oli yhtenä lajina. Vähän Papusen Arska legendaarinen opettajamme odotteli minua saapuvaksi metsästä. Muut luuli, että minä olin eksynyt, en tietenkään, mutta kanttarellit oli kerättävä talteen eihän niitä sopinut hyviä. sieniä sinne jättää. Saapuessani paikalle Arska totesi että, no tämä arvattiin. Ikinä ei voi lähteä ilman pussia syksyllä metsään. Toki koiranomistajana aina mukana pussit ja usein saaliina on pulloja sekä tölkkejä
Pekka, syysi on äärimmäisen hyväksyttävä.