Pekka Isaksson
Olen taittanut talvenselkää hyötyliikunnalla. Se on vähentänyt kävelykilometrejä, mutta tuonut iloa ja vaihtelua liikkumiseen. Lumisateet ovat auliisti pudotelleet taivaalta kolattavaa ja lapioitavaa vitivalkoista lunta. Pakkaset jäädyttivät järvet jo tammikuussa. Hyvistä jäistä on voinut nauttia talviverkoilla.
Ehkä kaikki eivät ole yhtä mieltä lumitöistä. Minä olen pitänyt niistä aina. Ponnistelujen raskautta ja tahtia voi yleensä jonkin verran säädellä – varsinkin nyt rivitalopihan kulkuväylien vapaaehtoisena kolaajana. Toisin oli tietysti ruuhkavuosina, jolloin työt haittasivat mukavia lumitöitä.
Lumitöitä olen saanut tehdä rauhassa. Ei ole nuorempia – lue: amatöörejä – jaloissa pyörimässä ja hyvää työn jälkeä pilaamassa. Vaikka en vielä yllä vanhojen mestareiden tasolle, niin kohtuullisen suoria ja siistejä ovat kolatut ja lapioidut väylät, vaikka itse sanonkin. Niitä on mukava katsella seuraavaan lumisateeseen saakka, enkä usko tämän puuhan hiilijalanjäljenkään olevan kovin suuri.
Kyllä minä silti laitan talviverkot ykkössijalle, mitä tulee lumen ja jään tarjoamiin nautintoihin. Niitäkin olen saanut verkkojen lisäksi kokea kohtuullisesti tänä talvena. Hyvä kalakaveri Jouko kutsui jo tammikuussa minut talviverkkoja laskemaan Längelmänvedelle. Ensimmäinen varattu päivä jouduttiin perumaan nuhantulennon vuoksi, toinen liian kylmänä ja tuulisena, mutta kolmas päivä onnistui.
Olikin kelpo päivä, pakkasta reilut kymmenen astetta ja navakka tuuli puhalsi pitkin laajaa järvenselkää. Jos verkkojen vetäminen ei vaatisi jatkuvaa liikkumista ja ponnistuksia, niin kylmä siellä olisi kappaissut. Kappaisi vähän nytkin.
Kun mukaan lasketaan lyhyt kahvitteluhetki läheisen saaren tutulla nuotiopaikalla, olimme järvellä yhdeksän tuntia. Siinä ehtii saada hyvän tuntuman talvisen verkkokalastuksen nautintoihin ja oppia verkon vetämisen alkeet. Aikaan on laskettu yhteensä kuuden kilometrin matka laskupaikalle ja takaisin. Se tehtiin tietenkin kävellen ja ahkiota vetäen: emme me jalattomia ole.
Aikaisemmin olen ollut Joukolla silminä ja korvina, kun hän muutama vuosi sitten laski verkot käyttäen vetonarun uittamisessa jousella varustettua uittolautaa. Se muistuttaa harrilautaa. Jousi viritetään, lauta työnnetään jään alle, jouseen kiinnitetystä narusta nykäistään, ja se sinkauttaa laudan liikkeelle vetonaruineen. Tarkkakorvainen ja -silmäinen apumies – tai tässä tapauksessa edes minä – seuraa sitä. Markkinoilla on tähän tarkoitukseen jos jonkinlaista sähköistettyä jäärakettia ja -torpedoa, mutta Joukon välineet ovat ehtoja itse tehtyjä, kuinkas muuten. Hyvin pelaavat eivätkä mene rikki.
Nyt kun jäälle oli satanut lunta, käytimme narujen vetämiseen sähköjohtojen suojaputkista yhteen liitettyä pitkähköä putkea, jota uitetaan jään alla kairanreiältä toiselle. Reikiä kairasimme sinä päivänä noin 40 miestä kohti. Sekin oli melkoinen urakka puolimetriseen jäähän: lopussa piti vuorotella niin, että vuoroa vaihdettiin aina yhden reiän jälkeen.
Paljon muutakin verkojen vetämiseen jään alle kuuluu, mutta eipä tämä ole mikään oppitunti. Kerroin tuon verran verkkojen vetämisestä vain siksi, ettei kukaan kuvittelisi meidän siellä järvellä vain taivastelleen.
Ne yhdeksän tuntia maksoivat vaivan, joskaan huikeille tuntipalkoille emme päässeet, kun ottaa huomioon myös verkkojen kokemiseen käytetyn ajan. Ei siis kannata kadehtia, kun kerron, että ensimmäisellä kokemisella tuli viisi kuhaa ja hauki. Kuhista yksi oli 2,9-kiloinen ja sen Jouko määräsi kahden muun kuhan ja hauen kanssa apurille arvellen, etten ole koskaan niin isoa kuhaa kotia vienyt. Oikeassa oli.
Toisellakin kokemisella olin viime perjantaina mukana. Retkestä tuli kelpo kuntoliikuntaa. Lunta oli rannan tuntumassa Valtteri-myrskyn jäljiltä saappanvarren mitta, joissakin paikoissa lähes polveen. Navakka oli tuuli tälläkin kerralla. Kun jouduimme rämpimään paksuhkossa lumessa, jätimme ahkion rannalle ja kuljetimme tarvittavat välineet käsissä ja repuissa.
Saalista ei nyt tullut, mutta mieli oli rannalle ja puiden suojaan päästyämme jälleen hyvä ja seesteinen.
Vastaa