Hannu Hurme
Aina silloin tällöin haen kävelytaipaleilleni vaihtelua kuuntelemalla äänikirjoja. Joskus valinta osoittautuu rankaksi (pysähdyttäväksi) kokemukseksi. Sellainen on Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY). Kinnunen on tarttunut yhteen lähihistoriamme aroista aiheista, suomalaisnaisten kohtaloon ja kohteluun Lapin
Kinnunen kirjoittaa viiden naisen matkasta läpi poltetun ja tuhotun Lapin toisen maailmansodan päätyttyä ja syy miksi teoksesta tässä blokissa kerron on se, että naiset joutuvat tekemään matkan kävellen. Kuutisen sataa kilometriä. Niin paljon oli naisilla matkaa Pohjois-Norjan vankileiriltä kotoseudulleen Kuusamoon ja Rovaniemelle.
Että miksi kävelivät? He olivat niitä ”saksalaishuoria. He olivat suomalaisia naisia, jotka työskentelivät saksalaisten tukitehtävissä Suomen taistellessa jatkosodassa Saksan rinnalla 1941-45.
Maailmansodan päättyessä Saksan tappioon evakuoitiin sen Lappia järjestelmällisesti polttaneiden viimeisiä osastoja Pohjois-Norjassa kotimaahan suuntaaviin aluksiin.
Aseveljinä pidettyjen saksalaisten kanssa yhteistyössä olleiden naisten kohtalo oli julma. Heidät leimattiin saksalaishuoriksi ja he päätyivät häpäistyinä ja klanipäisiksi ajettuina norjalaiselle vankileirille odottamaan kuljetusta Hankoon kotiuttamisleirille.
Viiden naisen matka sai käänteen, kun heidät jätettiin keskelle Kilpisjärven selkosta. Ryhmälle koitti yllättäen vapaus ja edessä oli junakuljetuksen sijasta tunturivaellus jalan läpi poltettujen kylien.
Kirjailija kuvaa viikkokausia kestävää vaellusta, naisryhmän selviytymiskamppailua karuissa, epäinhimillisissä olosuhteissa: kilometreittäin kylmyyttä, sadetta, nälkää ja janoa. Sodan jälki näkyi kaikkialla. Saksalaiset olivat miinoittaneet tiet ja polttaneet kylät savuaviksi.
Mutta voimia naisilta vaati myös kohdata häpeä, syyllisyys, pelko sekä kohtelu, jota he ”saksalaishuoriksi” ja maanpettureiksi leimattuina matkan varrella osakseen saivat.
Kinnusen teos on fiktio, mutta sillä on faktapohjaa tutkimuksessa suomalaisten ja saksalaiset välisistä suhteista jatkosodan aikaan. Olen kirjoittanut romaanista laveammin Kansan Uutiset -verkkolehdessä.
Hei
Häpeätunteesta on kokemusta. Kun mennään poliisille ja poliisi olettaa kollektiivisesti kaikkien olevan niitä huoria, niin eihän sitä likaa itsestään saa pois pesemälläkään. Eli fyysisten rasitusten lisäksi tämä häpeälika, ja koollektiivinen sellainen.
Kokemus löytyy Leningradista ja poliisikuulusteluista, jota eivät vain päättyneet.
Raju kirja varmasti. Häpeähän on aina naisten häpeä. miksi niin on nyt ja aina vaan.
Terkkuja
Heps Hannu
Tarkoitus lukea, on listalla, mulla ei vielä ole käytössä äänikirjasysteemiä, mutta jaksan ootella. Kinnusen kirjat oon lukenu kaikki, kirjoittaa jotenkin vetävästi ja teksti on selkeää, vaikka aiheetkin osittain rankkoja. Äidinkielenope taitaa suomea!
terv suhis